sunnuntai 5. toukokuuta 2019

05

toukokuu tekee kipeää ja helvetin onnelliseksi.

se kesän käsittämättömyys ja vaativuus jolla silmut aukeavat, ylimielisyys jolla lokit kääntävät kalenterin sivuja. yhtä lujaa kasvukivut tuntuvat korvien takana - toukokuussa loppujen ja alkujen yhtäaikaisuus. monessa vuodessa kesä on luopumista ja minä istun lapsuuden kallioilla. kun kuudes luokka tai lukio loppuivat pelkäsin putoavani maailman laidalta.

ja vapunpäivän iltana sydän hajoaa vähän kun snellmanninkadun risteyksessä mies ja nainen hymyilevät kohti. heidän valkeisiin lakkeihinsa osuvat viimeiset kultaiset säteet ja niissä on jäljet monesta kymmenestä keväästä. meidän haalareistamme kuuluu kolinaa ja heidän suupielistään voi lukea: kultainen nuoruus. kotona mietin olenko ehtinyt vielä nähdä sitä.

kesänä ylioppilasjuhlien jälkeen ajattelin että elämä muuttuu. yhden toukokuun pitkät aamupäivät kuuntelinkin hiekkaa jalkojen alla uudessa kaupungissa. sitten ajattelin usein kuinka siitä ei koskaan tullut kotikaupunkia, mutta kuitenkin palanen on siellä. ne pihatiet olivat ikiomiani. ja mustikkamaa, näiden kallioiden uurteissa ovat uimalelut ja mehujäät ja puolen litran jaffat kioskilta kahden nokia tunen välissä. täällä ovat päiväkahvit jotka tulimme juomaan kun en jaksanut lukea pääsykokeisiin. viimeisenä lauantaina ostetut kolme olutta ja se kun kuului johonkin ja miten pakahduttavalta se tuntui kahden illan verran. uida täytyy aina aika lähelle poijuja niin etteivät isot kivet osu enää jalkoihin.

kesänä ylioppilasjuhlien jälkeen ajattelin että elämä muuttuu. ajattelin sitä miten muistaisin tulevasta aamiaisia ja lounaita ja naurua suuren pöydän ääressä ja aamuöitä haalarit jalassa. mutta opin miltä tuntuu menettää, asioita jotka ovat olleet sellaisinaan koko elämän ja ystävä johon ei ehtinyt tutustua. opin olemaan yksin ja opin kuinka paljon rakastan sitä. opin että en häpeä itkeä julkisilla paikoilla ja että useimmiten olen vaikeasti lähestyttävä. opin että kodin voi rakentaa aivan itsekseen ja että ihmiset voivat löytää parhaan ystävän yllättävistä paikoista. opin miltä tuntuu olla ikävöimättä minnekään ja opin etten oikeastaan pelkää enää.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

viikko 2

nuoressa koivikossa käveleminen
availee vanhoja arpia
puiden latvoissa kuuluu kaikki mitä koskaan on tapahtunut
minä makaan peltoaukean reunalla
ja joku valelee öljyä niihin

moni muu asia on tauonnut mutta
päässä kilpajuoksu ei ole tullut maaliin
vielä en ole uudelleen oppinut
pääsemään tyhjään tilaan
huomaan kun yritän seistä paikallani
että se ei onnistu selkä suorassa
huomaan että sydän ei kuitenkaan
- - hengitä syvään

haluaisin elämän jossa herätään ja käydään töissä ja mennään nukkumaan
kuka kirjoitti tuon?
arjen jos se tarkoittaa sitä että edellisenä iltana tietää mitä tekee seuraavina kuutenakymmenenä päivänä
edelleen yritän kuvitella itseni menossa noina aamuina eri osoitteisiin eikä mikään niistä tunnu kodilta
haluaisin tietää mitä on löytää kotiin siinä mitä tekee elääkseen

aikaa sitten


aamulla istuin sängyn laidalla ja ravistelin itsestäni ahdistuksen palasia
päällimmäisiä niistä
onko se palaamista lapseksi kun keinuttaa itse itseään?
alaselästä lähtee jokin voima jota en tiennyt olevan olemassa
laitan silmät kiinni ja tasaan hengityksen
mietin tuleeko minulle huomista
en näe sitä m i s s ä ä n

sormeilen vaatetta jonka riisuin ostoskassista
en enää muista miltä se näytti
tuntui turvalliselta
riitti siihen että huominen tulee
jos vaikka sattuisi jonakin päivänä niin että
olisi jotain päällepantavaa iloiseen tilaisuuteen

tiistai 19. kesäkuuta 2018

ajatuksia betonireunuksella suomenlahden laidalla

oletteko huomanneet
vedenrajassa tai sen alla kivet ovat pehmeimmillään
meri halaa niitä vaihtuvilla mielialoilla mutta halaa kuitenkin

kun olin pieni, yritin oppia mereen
nukkua veneen keulassa maailmalta piilossa
osata purjehtia
ja kuitenkin helpointa on istua kivien päällä ja katsoa liikettä
pysyä itse paikoillaan

tällä erää olen kyllästynyt valittuihin ääniin
olla rauhassa on nyt päästää korviin vain
koirien haukkuja
lokkeja
aaltoja ja kaikkea muuta jonka on talvella ehtinyt unohtaa olevan totta
hiekka pyöränrenkaiden alla
litistyneitä käpyjä paljaiden varpaiden väleissä
haukottua henkeä (rakkaudesta)
unisesta ihmisestä kuuluvia ääniä

tiedättekö miltä seikkailu tuoksuu?
autonpenkeiltä auringossa kun ei tiedä minne on menossa
vohvelilta jäätelön alla kun se sulaa noroiksi sormiin
tuulelta joka tulee kotoaan mereltä
havunneulasilta ja kostealta nurmelta
sisämaassa kuivalta heinältä
puhtailta lakanoilta (sänky petaamatta)
pullakahveilta pihassa jossa aika on unohtunut vuosikymmeniksi
polttoaineelta
kuivumassa riippuvalta pyyhkeeltä
kuistin puukaiteelta josta saa tikkuja sormenpäihin
kodilta sinussa

en osaa käsittää miksi kuu tuntuu paljon aurinkoa pelottavammalta
että jos lähtisi tästä rantakalliosta riittävän kauas niin
joutuisi avaruuteen
onko siellä kylmä?

olla yleisössä on usein pysäyttää aika
silloin kun vuosien mittainen matkalaulu irrottaa jalat asvaltista,
vapaus on iloista raivoa
olla riippumatta mistään
sen tahdon muihinkin päiviin
<-- tässä kappaleessa soi: disco ensemble - second soul

en taaskaan muistanut miten käsittämättömän rakkaita ovat ne uimareissut joita lapsena tehtiin ennen viime lauantaita
autoon tai pyörän tarakalle pyyhe pelkästään, vesi on aina kylmää mutta pienempänä sen unohti samantien
sulkea näköaisti ja aurinko silittää silmäluomia ja tuntuu kuin sen tuntisi ensimmäistä kertaa elämässään
on sanattomasti sovittu mehujäätä kotimatkalle
jossain rannan reunassa on vaalea puinen pukukoppi ja sen seinässä aina samanlaisia sanoja
varpaissa ne kävyt ja neulaset ja palanut nurmikko
ja siinä vedenrajassa on valmis sanomaan ääneen ettei ole löytänyt koko maailmasta mitään tällaisten kesäpäivien vertaista

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

-

on paljon tekstejä jotka tahtoisin päästää vapaaksi
sellaisia sanoja joissa on kaikkein eniten auki ja hajalla eikä yritä mitään
mutta samalla on pelkoa ja uhkia siitä että ihmiset lukevat itsestään
ja juuri nyt on niin hyvä etten tahdo katsoa niihin päiviin.

joskus mietin, onko meidän kaikkien päiden sisässä samansuuruiset maailmat. minä eksyn omaani silloin tällöin ja saatan havahtua töölönlahdella siihen, etten ole varma olenko kävellyt sinne itse ja pystynkö kävelemään sieltä kotiin. uskomatonta, miten kiinni toisissaan ovat mieli ja ruumis: onko tämä kevätflunssa vai olenko menettänyt järkeni?

mielikuvitus on huollon tarpeessa. on ylitsepääsemättömän hankalaa kuvitella asioita, tuntuu että kaikki mitä osaa on kirjata tapahtumia jälkikäteen ylös. yritän. tässä yksi illoista

perillä, voidaanhan täytyykö heti mennä uimaan? tämä vesi ei ole tavannut kesää. pulahdus ja muistaakseni toinen, istutaanko tossa hetki. pyyhe lämmittämään, jalkojen heiluttelu laiturin reunalla ja sellaisen ilman hengittäminen jonka puhtaus puristaa keuhkoissa. silmät kiinni ja järven kastelemissa hiuksissa kutittaa. koko maailma. kaksi pyöräilee ohi ja puhuu vastarannalle saakka, ja jossain on juhlat vaikkei missään ole k e t ä ä n. viileä tekee hyvää kunnes lämmin alkaa tuntua paremmalta. kävelen paljain varpain pikkukivissä ja havunneulasissa: neulasissa lapsuus ja leirintäalue, merenranta meidän pihalla ja pyyhe joka ei kuivaa, siniset huulet ja solmittu poninhäntä. kantapäissä on märkä nurmikko ja hyppään kuistin portaat yhdellä askeleella. jotain niin kotona vedessä joka valuu olkapäiltä ja villasukissa saunan jälkeen. salmiakkia suussa, toivon että olisi muistettu käydä kaupassa.

eräänä päivänä muistin tytön jonka kanssa juttelin elokuvausten jälkeen. tiedättehän hänet? hän on kysynyt, onko tässä vapaa paikka. hän on hymyillyt ystävällisesti ja kommentoinut säätä. hän on kertonut nuo kengät sopivat sinulle, hän on hymähtänyt samaan aikaan omituiselle ohikulkijalle. hänen kanssaan on puhuttu pääsykoetehtävistä ja politiikasta ja hän on tunnistanut kotiseudun murresanoista. hän on sanonut silmillä tai suulla minä uskon sinua ja sinuun. hän on pyytänyt neuvoa hyvän kahvin metsästämiseen. hän on ollut paikalla vastaanottohuoneessa ja lähtiessä kysynyt, pärjääkö varmasti. hän on viipynyt kolme minuuttia tai viikon ja jättänyt jälkeensä tarinoita. hän on ollut aivan hiljaa tai kertonut elämänsä alusta loppuun yhdessä illassa. hänen mentyään miettii joka kerta s-marketin ohi kävellessään, onkohan eräs keskikokoinen koira kotona.

perjantai 23. helmikuuta 2018

kuuluuks

tahdon kirjoittaa kirjan (ja sen teen). en osaa kertoa tarinoita joilla on alku ja loppu, muistan vain välähdyksiä sieltä täältä. en osaa suunnitella kenellekään kokonaista elämää, tuntuu etten kuitenkaan voi tietää kaikkea alusta enkä halua sulkea ovia edestäpäin. tämän sijaan kirjoitan siitä miten toisinaan opiskelijaruokaloiden pöydissä alkaa epäillä omaa olemassaoloaan. silmät ovat väsyneet kai kaikesta siitä unien katselusta, siellä ruokalan jonossa ne jäävät jumiin seiniin ja lattioihin kunnes tiskin takana seisova nainen yskäisee. pidän siitä ajatuksesta, jossa ihmiset katsovat lävitse, se tuntuu omalta - samalla se taitaa kuitenkin tarkoittaa, että minusta puuttuvat reunat tai ainakin niiden sisus. olen kehittynyt kai liian taitavaksi kokemaan olevani elossa muiden ääriviivoja piirtämällä. se on yksi parhaista asioista joita tiedän täällä voitavan tehdä: lukea toista kaarre kerrallaan, ääneen niin että hän itse kuuntelee. siihen täytyy keskittyä ja siksi kai se tuntuu kuin meditoisi.

välillä mietin mihin tämä kaikki liittyy? mikä kaikki liittyy tähän? hierojalla, nukkumaan mennessä, meditaatiotunnilla jolla kävin, kaikissa havahdun ajattelemaan noniin loppuukohan tämä jo kohta. ei ole kiire mihinkään mutta olotila, se on sellainen loppumattoman levoton. päässä suhisee jatkuvasti ja siellä kävelee hahmo paikoillaan jäykin askelin. tiedättekö, lapsena leikittiin sitä ettei saanut koukistaa polvia. päässä on myös toimintamalli oikeastaan kaikille epämiellyttäville ajatuksille: häpeä kaduttaa ahdistaa vihainen, kaikki sellainen milloin purraan hammasta? huulta. silloin siellä on pieni kirves ja liike aina oikealta vasempaan reunaan, ihan laitaan saakka. mihinkään ei satu, se taitaa lyödä seinään mutta mikään ei mene rikki, en tiedä kuka sen on keksinyt mutta liike toistuu tasaisesti. joskus havahdun siihen ja se aiheuttaa päänsärkyä, vähän kuin uusilla ja uusilla kierroksilla soiva musiikki. olen kaikessa tässä niin kotona että unohdan jos se ei ehkä ole samanlaista kaikilla.

todellisuus on: olen onnekkaampi kuin olen ollut aikoihin, malttamattomalla tavalla ja niin ettei sitä itse osaa hahmottaa. herään aamuisin järjettömään pelkoon, sellaiseen jolle en osaa antaa nimeä. unet, niistä on tullut kokopitkiä elokuvia. jos ennen harjoittelin lentämistä öisin niin nyt kirjoitan omaan ja muiden elämään käsikirjoituksia, joissa saman jakson loppuratkaisu vaihtuu joka yö. tuntuu että voin kirjautua alitajuntaan samalla tavalla kuin kurssi-ilmoittautumisiin. mutta ei se auta kun peru-nappi ei ole käytössä, ilmoittautumiset ovat vain tarkasteltavissa. päivisin uskomaton ilo tulee aalloissa eikä laskuvesikään vie niitä pois. kaikki on hyvin.

eniten terapiaa ovat kevätaurinko hangessa, äänet jotka lumesta kuuluvat, musiikki tai hiljaisuus ja vastaan tulevat koirat. sama vanha nainen työntää jokaisena iltapäivänä rollaattoria kumarassa niin, ettei näe koirista kuin ne nuuhkimaan uskaltautuvat. tahtoisin jutella hänelle tai kysyä mieheltä, saisiko koiria lainaan, pääsisikö olemaan niiden kanssa vapaa. miten uskomatonta on saada asua kaupungissa, jossa pääsee kävelemään meren jäälle. tahtoisin jäädä makaamaan siihen, antaa häikäistä silmiä ja hengittää. hengittää niin pitkään että pää menee vaiti mutta hymy säilyy huulilla.

olenko muistanut kertoa vihdoin kasvaneeni aikuiseksi? unelmista on tullut erilaisia. tänään päällimmäisenä: jonain päivänä tahdon ymmärtää tarpeeksi niin, että voin istua pöydän ääressä ja neuvotella rauhaa tai kertoa naisille jotka joutuvat pelkäämään kotonaan, että vielä on parempaa. vaikka toisina päivinä kaikkea on niin paljon ettei mikään tunnu miltään, useammin on niin paljon kaikkea että pelkää lähinnä elämän loppuvan kesken sen tutkimisessa. saamattomuuden kynnyksen jälkeen löytyy sellainen oppimisen ilo jonka pelkäsi riittävän korkeintaan kuudelle ensimmäiselle luokalle.

tiistai 23. tammikuuta 2018

työpaja nimeltä minä


Sain joululahjaksi tehtäväkirjan johon piti värittää, missä kohtaa vartalossa tuntuu kiitollisuus. Vastaus on helppo ja silti oivalsin jotakin vasta nyt: se tuntuu samassa paikassa kuin ahdistus. Molemmissa tuntuu että sydän laajenee ja irtoaa rinnasta niin että räjähtää pieniksi palasiksi. On vaikeaa pysyä paikoillaan kun haluaisi suunnata puristusvoiman johonkin ulospäin. Liittyykö tähän se, kuinka hyvä ja paha olo tuntuvat olevan niin lähellä toisiaan? Kuinka onnellisuus useimmiten ilmaantuessaan kasvaa niin käsittämättömän isoksi, että käy kipeää ja pyörryttää? Ja kuinka siinä pohjaa vailla olevassa tyhjässä ja mustassa on jotain niin minua ja turvallista, että sitä alkaa toisinaan ikävöidä.

Olen istunut vastapäisellä nojatuolilla ja puhunut puhunut puhunut. Toisina päivinä tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa ja toisina opin neljänkymmenenviiden minuutin aikana enemmän itsestäni kuin ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Pelkään olevani jotenkin out of order kun kerron päivistä, joissa saatan itkeä onnellisuudesta kahvikupin (viiden) takia ja tehdä kahdeksaa kotityötä samaan aikaan. Joissa tiedän että pystyn mihin tahansa ja piirrän matkareittejä kaikkiin ilmansuuntiin. Hän kysyy voisiko ajatella, että onnellinen olo on oletusasetus jonka olen ehtinyt jo unohtaa, ja minä vastaan en koskaan ole ollut sellainen. Voiko minusta tulla? Missä menee horisontti terveen ja kaiken muun välillä? Tahtoisin tietää millaisia ihmisiä olivat aivan ensimmäiset.

Olen oppinut vaikken yhä vieläkään ole ottanut opikseni, että varmaankin omaan otsaansa pitäisi kirjoittaa asiat jotka unohtaa ja oppii kantapään kautta aina uudestaan.
1: sinussa on tallennettuna juonikuvioita jotka saavat sinut käyttäytymään miten sattuu ja tarkan kaavan mukaan. Tilanteet eivät ole totta eikä niissä ole hätää. Reaktio ei liity tapaukseen.
2: kaikki, oikeasti, kaikki menee niin kuin pitää. En tiedä miten se on mahdollista, mutta sen näkeminen tekee uskomisesta helpompaa. Saat suunnitella mitä haluat ja todennäköisesti ainakin osa siitä menee aivan pilalle, koska se ei sovi lopulliseen käsikirjoitukseen.
3: jos mietit teetkö, lähdetkö, uskallatko, olet jo hypännyt. Kertaakaan et luultavasti tule katsomaan taaksepäin ja pahoittelemaan tekemistä, lähtemistä, uskaltamista. Sen sijaan tiedät itsekin kuinka kerta toisensa jälkeen joudut juoksemaan loppuunmyytyjen lippujen perässä ympäri facebook-tapahtumia ja toisinaan maksamaan itsesi kipeäksi. Ja kuitenkin se on aina kaiken arvoista.
4: osaat olla sietämättömän itsepäinen, mutta tiivistettynä - pystyt nimeämään elämästä ne ihmiset, joiden seurassa ei kulu energiaa. Nämä ihmiset ovat aina oikeassa. Vaikka huutaisit eteisessä kyllä minä tiedän mitä teen, he ovat alitajunnassa se pieni ääni jonka yrität hiljentää.
5: sinulla on aavistus ihmisistä jotka tunnistat omanlaisiksesi. Useimmiten se on totta, usko pois.

lauantai 16. joulukuuta 2017

eräänä päivänä café javassa

vielä olen hengissä.
vielä jalat kantavat ja vievät eteenpäin.
vielä korvat kuulevat laulut joiden vuoksi nousta seisomaan.
vielä silmät näkevät koiria ja puita ja veden, vielä näkevät auringon joka laskee noustakseen ja laskeakseen taas.
vielä sydän lyö vaikka lyö niin että hengitys salpaantuu.
vielä on unelmia jotka tahtoo kokea tosiksi vaikka ovat niin kaukana ettei tiedä mistä aloittaa.

minä en jaksa kuin levätä vaikka se tekee minut vain enemmän väsyneeksi.
minä yritän maalata eteen asioita joita odottaa ja jotka olisivat sen arvoisia ja pää repii ne kaikki palasiksi, sotkee palaset ja kirjoittaa niihin ei auta ei onnistu mitä sitten.
mitä kun tämä menee ohitse ja ajattelen nyt olen onnellinen ja tapahtuu hyviä asioita ja sitten teen taas niin että haluan kuolla. onko tämä aina minussa? onko tämä se jota olen aina odottanut, maksaa takaisin liian hyvistä korteista?

katson puita kukkaruukkuja bussipysäkin lasiseiniä roskiksia pyörätelineitä haluan repiä irti ja riuhtoa ja lyödä hajalle nähdä kun menee rikki loppuun asti haluan rikkoa ihon kynsillä vasaralla haluan ottaa molemmilla käsillä kiinni mainostelineestä ja hakata sitä katukivetykseen niin kauan että silmät alkavat vuotaa ja kädet väsyvät

nyt on valkoiset seinät ja
kukat ikkunalla
voisinpa juoksennella
auringon alla
Pyhimys: Nyt

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

siinähän minä olen



eräänä päivänä ostin mustakantisen muistikirjan ja kerroin sille: meistä tulee parhaat ystävät. melkein olin ehtinyt unohtaa kuinka todella tarvitsen. suurin osa sivuista on keskustelua itseni kanssa, vastaväitteitä, valehtelua ja selän laittamista seinää vasten, toisinaan tahdon oppia kirjoittamaan maisemia ja hetkiä niiden ulkopuolelta. ja niin, menin eräänä päivänä tukholmaan itseni kanssa. kirjassa lukee:

etsiä ja löytää. löytää ja hukata aina uudestaan. yhtenä aamuna kävelen kaivopuistonrantaa ja ajattelen etten kertaakaan ole ollut niin eksynyt. ja sitten toisena iltana vastarannalla, merellä, suomenlinnassa, sanon silmät suljettuina nyt olen kotona itsessäni kokonaan. havahdun kerta toisensa jälkeen asuvani elämässä jonka tietämättäni kirjoitin itselleni. väleissä on pimeitä päiviä ja sitten taas pakahduttavia matkoja kotiin. olen olohuoneessa itseni kanssa, minä ja musiikki - olla perillä. musiikki joka tulee ulkopuolelta ja minussa jokin kuplii ulos, kuohuu yli, en saa siitä kiinni mutta se ei ole tarkoituskaan. sen näkeminen uudelleen mikä on kaikkein eniten minua, unohtuminen puiden lehtiin ja niiden liikkeestä kuuluviin ääniin, vaahtopäihin, ennen kaikkea rytmiin. elossa oleminen niin miten minä olen on tiivisteenä näissä hetkissä.
erikokoisia virheitä, yrityksiä ottaa opiksi, anteeksi antamista itselleen. onko joku antanut luvan siihen? omatunto joka kolkuttaa tottumuksesta ja välillä unohtaa toimia, niin yllättynyt minusta? päivät ovat oman itsensä kasaamista pienistä palasista ja pelkään valitsenko väärin, niin että valmista ei voisi katsoa peilistä. onko valmista? en halua ajatella niin.

äsken mainittu hetki: istun suomenlinnan kalliolla ja kuuntelen aikaa. jalat, kädet ja pää on niin väsyneet ettei kellon ympäri polkevat unet auta. tästä paikasta on kehittynyt erityinen, sinun kanssasi ja lapsuudesta. raukeus. koko kesän suurin haave on ollut unohtua rauhassa ja levähtää. sitä on ollut, kiitos, paikalleen pysähtyneitä hetkiä. olen oppinut että asiat todella tapahtuvat kun ne kirjoittaa. ymmärrykset ja yksin kulkemiset, onni ja ikuisuuksia jatkuvat sylit. ehkä olen oppimassa kirjoittamaan itseni perille. kokonaan hukassa eikä silti tunnu keskeneräiseltä enää.

mennyt kesä kruununhaassa
jotain ihan toista kuin olin odottanut malttamattomasti. ensin loputtoman valoisia öitä töistä lähdettyä ja vähitellen niin hämäriä iltoja ettei nähnyt vettäkään. niitä paljonpuhuvia ja -puhuttuja öitä, olinko hereillä vain öisin, asioita ja tapahtumaketjuja joita en koskaan olisi käsikirjoittanut. kuukaudet, joiden loputtua sivullisen sanoitukset kuuluivat ensimmäistä kertaa kaukaa. ei haluaisi kirjoittaa, että ulkopuolisuus loppui sellaisilla tavoilla. mutta niin puhun totta.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

pyhimys vai pettymys

täytyi matkustaa kiinaan saakka muistaakseen, mikä on silmien merkitys. että muisti, kuinka sydän jossain siellä syvällä tapasi ennen lyödä silmille. sellaisille silmille, jotka katsovat takaisin ja jatkavat matkaa. sydän, se lyö edelleen - se on kaikkein tärkeintä.
täytyi kirjoittaa ääneen melkein kaipaavansa suurempaa kolhua saadakseen sellaisen.
täytyi saada sellainen tajutakseen, ettei sellaista olisi halunnut edes pahimmalle viholliselleen.
täytyi joskus kokea olevansa iloinen omaan itseensä joutuakseen taas tilaan, jossa repii itse itsensä kappaleiksi.
täytyi hetken uskoa olevansa valmis ja tarpeeksi kuullakseen sanoja ja tekoja, jotka palauttivat maan alle ja taannuttivat vieläkin nuoremmaksi itseksi.
täytyi sanoa aivan kaikki täysin tuntemattomille saadakseen heidät sanomaan, mitä halusi kuulla.
täytyi tavata heidät yksi kerrallaan muistaakseen, mitä on olemassa ja että on olemassa.

me todella kirjoitamme itse omat lukumme.  ja asiat tapahtuvat niin kuin olemme ne kuvitelleet edeltä, se käy toteen jota ajattelemme päivästä toiseen. huolimatta siitä toivommeko sitä vai ajattelemmeko kauhulla ja pahimpana mahdollisuutena - kai ajatuksen voima on sokea. ja kun on lopulta liian uupunut edes antautumaan, ajattelee itselleen tapahtumien jonoja jotka tekevät ratkaisut itsestään. sitten voi jälleen huokaista, ettei olisi tahtonut tällaista - ei kai osata koskaan olla täydellisen tyytyväisiä.

kesä on juossutjuossutjuossut, ryöminyt ja hetkiksi seisahtunut. kontrasti on vahva kaiken sumun ja pienten huomiota huutavien muistojen välillä. ehkä olen uudelleen oppinut olemaan itseni kanssa kahdestaan, olen paennut sitä viimeiseen asti kunnes muiden seurassa oleminen on alkanut vihlomaan. eikä seurassa ole mitään valittamista, päässä vain on niin kovia ääniä, että niitä on pakko päästä kuuntelemaan rauhassa. carpe diem on voimakeinoin yrittänyt muuttaa asumaan, kun kalenterista ovat pudonneet kaikki. on helppo huomata, että perimmäisiin asioihin palaaminen on hyväksi, olen enemmän minä kun näen huomaavani pienempiä asioita. kun jotakuta on katsonut kaiken likaisen, kiireisen, hajalla olevan ja väsyneen lävitse, ne irti leikattuaan ehkä näkee, miten erilaiseksi ne muuttivat kuvan.

paljon olen puhunut sydämestä ympäri maailmaa ja monista kodeista, kuinka se kuuluu minuun - mutta paluulennolla halusin enemmän kuin mitään vain, että olisi yksi paikka jonne ikävöidä. asioita, koko elämäänsä ei voi kasata yhden ainoan haljenneen tiilen päälle, mutta kuitenkin täytyy antaa kaikkensa joka kerta uudelleen. ei voi katsoa osaako kävellä nuoralla, jos ei uskalla nostaa narua lattiasta oman onnensa nojaan. tahtoisi kahlata lämpimään ja vaaleansiniseen mereen selkä veden päällä niin, että pienet suolaiset aallot maistuisivat kielellä ja tanssisivat korvissa. pitää kädestä ja olla kädestä pidettävänä, silittää ja olla silitettävänä. ajatella että olen tässä ja elämä tehköön seuraavan siirron. mutta taas se on kirjoitettava itse.

joka ainoa päivä täytyy lyödä se uudestaan - nyt eikä sitten. yhden viime hetkellä lähdetyn matkan, muutaman tanskassa vietetyn päivän ja etenkin sen alusta loppuun ilosta, pettymyksestä, surusta ja kiitollisuudesta kyynelehdityn illan jälkeen se on ollut helpompaa. unelmia on niin paljon että niitä riittää kyllä toteutettaviksi tämän elämän päiviksi, vaikka aloittaisi aikaisin ja tehokkaasti. siksi kai on hyvä, että täydellisessä tyytyväisyydessä on aina pieni kolo jollekin, jota tavoitella.

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
Ja puhaltaa
Ja puhaltaa
Tommy Tabermann

perjantai 11. joulukuuta 2015

liekkejä silmissä

vasta nyt olen todella käsittänyt, kuinka selviytymiseni riippuu muutamista ihmisistä. sen ymmärsi vasta jouduttuaan kauemmaksi heistä, joko konkreettisesti tai hetkeksi mielessään, niin kai se menee muillakin. jonkun täytyy opettaa, etteivät ne kaikkein rakkaimmat ole itsestäänselviä. olen tullut johtopäätökseen, että jos joskus kysyttäisiin, milloin olen särkenyt sydämeni, vastaan muuttaessani pois kotoa. sulkiessani oven sillä kerralla, jonka en tajunnut olevan viimeinen laatuaan.

alussa pahimpia olivat iltapäivät. pyöritellä mielessään ala-asteen joulujuhlia, leikkimökkikoulua, hiihtokisoja, lauantai-iltoja takkahuoneessa, niitä varsinkin. jonakin päivänä katsoin eteenpäin ja sanoin ehkä ääneen voi luoja, niitä en koskaan saa takaisin. ja samalla tavalla ajatuksiin iskeytyi se, että mikään ei muutu. onneksi. syömäpuikot kädessä kuulin, että kuten ennenkin tulemme käymään kahvilla ja istumaan pitkiä matkoja autossa, istumaan ruokapöydän ääressä meidän loputtomien tarinoidemme kanssa.

tuntuu hölmöltä, kuinka jokaisen pikaisen törmäämisen tai päiväunilla piipahtamisen jälkeen heippojen sanominen tuntuu lopulliselta. huomennahan me taas nähdään tai viimeistään viikonloppuna. kuitenkin minä lähden yksin ja menen kotiin joka ei ole tämä tässä.

on hyvä näin, että olen oppinut jättämään aivot ja sydämen lukemattomiin paikkoihin. tästäkin on tullut oikea koti, kiitos sinun - en minä viihtyisi täällä hetkeäkään, jos tietäisin, että sinä et ole täällä tai vielä tulossa takaisin. sydäntä lämmittävintä on nukahtaa siihen, kun ei ole yksin. aikuiseksi kasvamisen yrittäminen on pelottavaa (opinko minä ikinä tai haluanko oppia) mutta samalla siinä on jotain palkitsevaa. en tiedä onko sama tunne kaikilla maailmassa, mutta minä toivoisin että edessä oleva elämä liimaisi yhteen ja varsinkin ettei tulisi itsekään tahtoa repiä irti. ennemmin niin, että jos elämä yrittäisi repiä, tahdottaisiin itse puristaa takaisin kiinni.

on kiitollinen mieli siitä, kun huomaa asettavansa aivan erilaisen painon aiemmin näkymättömille hetkille. juuri niille kaikille kahvikupposille teidän kanssanne ja sille, että saa katsella sinua silmiin tai nauraa väärin lauletuille kertosäkeille. ja voi pojat, sille, että noita hetkiä voi yhdistää vaivattomasti toisiinsa.

älkääkä ymmärtäkö harhaan; sydämen särkeminen ei tarkoita että asian peruisi jos voisi. niinhän menetetyistä rakkaustarinoistakin sanotaan, että kaikkeen on tarkoitus ja ettei olisi tullut omankaltaiseksi ilman. en vain koskaan ole ollut hyvää pataa muutosten kanssa, pelkästään ja ainoastaan positiivistenkaan. koulun lasketteluretkelle lähteminen tai kaverin auton odottelu ovat aina herättäneet pientä kauhua, sellaista kun edessä on tilanne jota ei näe silmiensä edessä (minkä värinen ja minkä merkkinen se on, en huomaa kun se tulee ja sitten seison hölmön näköisenä jalkakäytävällä). jotain mitä ei ole tapahtunut aiemmin. mutta siitähän elämässä on kyse: elämä on asioita joita ei ole tapahtunut aiemmin. turvallisuus on ne asiat siinä välissä, ne, jotka osaisi silmät suljettuina. jokaiselle sopivassa suhteessa molempia.

lähes yhtä pitkään kuin olen ollut kirjoittamatta muistiinpanoja omista ohijuoksevista ajatuksistani, lähes yhtä pitkään olen ollut olematta yksin sillä tavalla kuin minä tapaan olla. tavallaan niin monta kertaa tämän syksyn aamupäivinä, että on alkanut tehdä pahaa, mutta eri tavalla. tänään istun ja katson ja annan O:n soida olohuoneessa kerta toisensa jälkeen. uskon että ihmisille on tehty lauluja, jotka on kirjoitettu, koska ne antavat joillekin kylmiä väreitä. toisille ne eivät aiheuta mitään, heidät pysäyttää joku toinen säkeistö. mikä muu muka saisi aikaan samanlaista jotakin - ajatuksen mahdollisuudesta, että jossain joku tietää mitä tarkoitan?

sinun jälkeesi en ole kertaakaan ollut yksin sillä tavalla kuin tapaan olla ja joka rikkoo. olen onnellinen, että edelleen osaan olla yksin sillä tavalla kuin tapaan olla ja joka pistää miettimään, ajatukset kasaan ja täydelliseen kaaokseen. se kai kuuluu minuun, samoin kuin kuuluu hallitsematon tarinankerronta. nyt minä istun keittiön pöydän ääressä ja lakkaan yrittämästä ymmärtää, miksi joku on antanut minulle tällaisen perheen, tällaiset ihmiset ja tällaisen elämän. ehkä riittää, että siitä yrittää kiittää.


Coldplay:
O
Everglow
Us Against the World
Oceans
Amazing Day

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

k o d i t

Unelias
Se kuvaa hyvin
Pilvenhattarassa elämäänsä aloittelevat lapset keinuvat uneen, kun juuri ja juuri lukiosta valmistuneet äidit laulavat tuutulauluja ja
ristivät kätensä heille
Ei ole hoppu,
tappelut käydään vanhan tavan mukaan nyrkein
Ammuskeluja ei ole, ei tehokkaita nopeita kuolemia
Suurkaupungeissakin sytyn palamaan, kun ruuhkassa kuuluu vaimeneva hälytysääni
Saako juosta katsomaan, kuka teki ja kenelle
Tottunut siihen, että faktat ja vähemmän todet saavuttavat aamuun mennessä
Lapset todella soittavat nokkahuilua musiikintunneilla ja oppivat kauneimmat maakuntalaulut
Minä rakastin, kuinka ainoassa ruokakaupassa käyminen isän kanssa vei pitkiin keskusteluihin; naapurit ja ehkä
salaisen ihastuksen isä
Minä muistan vaihtumattoman K-kaupan tukevan kassaneidin,
hänelle olen uusi
Kaikkien silmät olivat tutut, vähintäänkin siskojen välityksellä,
tietyistä tunnisti tarkimmatkin uurteet



Helsinki on värikäs ja harmaa
Se kelluu liikennevalojen sumussa ja Kiasma on taas remontissa
Kirkonkylän juhlasalissa esitetään kolme elokuvaa kerran kuussa
Suojatien saa ylittää, vastaan astelee mies paksuissa leteissä jotka on solmittu paahteisissa rantajuhlissa
Viikonloppuisin ajetaan lähimpään kaupungiksi kutsuttavaan,
sinne missä pääsee pysähtymään vaihtuviin valoihin
Me istumme kahvilla – istumme joka päivä, naurettavaa
Niin kai me istumme siksi, että vuosikaudet koti on ollut kylässä ilman kahvilaa
Vihreiden rautavaunujen kolme ikäluokkaa



Hiljaisuuden sylissä viikonloput noudattavat samaa kaavaa ilman suunnitelmia
Naiset haalistuvissa hiuksissaan huokailevat huolestuneesti
– viereisellä tontilla pariskunta kirjoittaa eropapereita
– jollakin on syöpä
Minä pysähdyin lujimmin, kun tutuksi tulleesta pehmeästä ihmisestä kuuli väkivaltaisia huhuja
Mutta täällä ei voi paeta – ihmiset seuraavat itseään joka puolelle
Ja hänkin tuli vastaan uudelleen, enkä minä osannut vastata kuulumisiin



Katoksen alla bussia odottavat eivät puhu
Linja-auto vie kouluun ja hakee takaisin
Täällä saa keskustella itsensä kanssa
Toisinaan minulta kysytään reittiä vierailla kielillä
Yritän, vaikken osaa
Hassua: mies ja nainen, joiden kotona kirjaimet eivät näytä tältä
He tahtovat ottaa häkellyttävän tarkkoja kuvia Kauppatorin lokeista
Ne raivostuttavat kotonaan olevia
Yhtenä kesäviikonloppuna meillä oli ruuhkaa
Vaihtelevankokoisia asuntoautoja kotitiellä (vähintään kuudelle)
Oletteko kuulleet, puheita ja suuria lupauksia
Helsingissä nuoret aikuiset eroavat kirkosta heidän vuokseen


Kehä kolmosen sisällä villi nuoruus on venytetyt korvalehdet,
eksytään vappuna väkijoukkoon ja kokeillaan kiellettyä
ratikan tielle viskattu pitsalaatikko
Kerran vuodessa koululaiset keräävät roskat tienvarresta
Sisko vannoi partiovalan, oli helppo olla ylpeä
Hävettää
Etäämmällä elämän parhaita vuosia juhlitaan vuokratussa kelomökissä
Isoveljen kaverit jättävät auton käyntiin – heiltä saa tupakkaa
Aamulla hetkiä ei muista,
se oli ystäväpoika lapsuudesta
Hävettää

torstai 11. joulukuuta 2014

joskus kauan sitten

Keitä olemme me?
Kengännauhojen solmijoita
epätietoisuudesta turhautuvia
katsojia peiliin, ujosti
ovenkahvaan innoissaan tarttuvia
niitä, joiden jalkojen alla sulaa loskaa

hapuillen ja iloissaan tervehtiviä
malttamattomasti halaajia, lämpimästi ja suljetuin silmin
turhia ja välttämättömiä kysyviä
niitä, jotka vuoron perään nauravat ja loukkaantuvat
planeettojen atomirakenteita etsiviä

samaan kadunkulmaan huutamaan jääviä, joka kerta
niitä, joilla on yksi Jumala, mutta se on piilossa
metromatkan jakavia, eri laidoilla
keskustelijoita, pohtijoita, edessä olevasta lopusta
musiikkijohtoja korvissaan pitäviä

huonosti pukeutujia, malliesimerkkejä
ennakkokäsitystensä vastakohtia toteuttavia
päkiöillään tavan mukaisesti keinujia
sellaisia, jotka ovat eri mieltä tunnetiloistaan

kädestä pitäjiä ja rakastavasti kutittajia
vierellä kävelevän äidistä huolehtivia
ajan loputtajia, askeleiden pysäyttäjiä, viimein
selän taakse hymähtäviä ja uudella tavalla hymyileviä
juoksijoita kotimäkensä alas.

Keitä me olemme?
silmät suljettuina, toisillemme ja muille varsinkin

nähdään huomennajoskus
yksi jää makaamaan eteisen lattialle ja huuto

lauantai 8. marraskuuta 2014

июнь

Kesäkuuta voi riemukkaan toukokuun jälkeen kuvailla araksi. Se on ujo alku. Kesäkuu ei ole ylimielinen, se on vaatimaton hahmo, jossa ovat parhaassa loistossaan olevat kukat ja alkavat pilvettömät aurinkopäivät. Häikäisevästä kauneudestaan huolimatta se ei ole riittävän itsevarma kiljaistakseen "Täällä minä olen! Minä saavuin ja toin mukanani kaikkein kirkkaimman vuodenajoista", vaan se on alistunut osaansa todellisen kesän eteisenä. Kesäkuu laulaa juhannuslauluja kokon ympärillä, mutta ei pompi korkeimmalle vaan antaa tilaa kuumemmalle seuraajalleen. Se tietää, että tulossa on vielä jotain sitäkin parempaa, kauniimpaa. Kesäkuu tietää jäävänsä hyväksi kakkoseksi.

Kesäkuussa minä pelkään. Haaveet käyvät toteen yksi kerrallaan ja ryöppyävät silmien eteen, enkä minä pysy perässä. Myös kesä jää kyydistä, ja ilmaan jää aamuhuurre helteisten päivänalkujen sijaan. Kesäkuun kolmantenatoista, perjantaina, minä istun junassa ja lasken tunteja. Alussa niitä on seitsemän, mutta ne käyvät vähiin. Kesä on avaamassa nuppujaan, myöhässä kuten useimmiten, minä lämmittelen maastonvihreän syystakin alla ja olen silti kananlihalla. Matka laakeiden aukioiden lääniin on juuri sellainen, josta olen koulukavereilleni kertonut kyllästymiseen asti, mutta tällä kertaa kylmänharmaat pilvet ovat astuneet auringonsäteiden tielle. Perillä en osaa lähteä laiturilta oikeaan tunneliin, vaikka kaupunki on tuttu. Siellä on vietetty lukemattomia viikonloppuja Vintin pöydissä ja Suomalaisen kirjakaupan hyllyjen välissä, etsitty joululahjatoiveita, väritetty värityskirjoja, nukuttu nallekuvioisten tapettien alla ja laskettu hiljaista autotietä pihasta löydetyllä skeittilaudalla. Otettu paras ystävä mukaan viikonloppureissulle ja istuttu takapenkin keskipaikalla niin, että jaloilla olisi voinut vaihtaa vaihteita. Taaksepäin katsoessa muistaa, kuinka haaveili mäkkärisynttäreistä ison maailman malliin, leikki Prisman hienossa leikkipaikassa ja sovitti lastenosastolla mekkoja joulujuhlaan.

Minä pelkään ensimmäistä aamiaista hänen kodissaan, hänen sylinsä tuntuu kodilta mutta olen vasta kantamassa ensimmäisiä muuttolaatikoita. Ensimmäiset yöt eivät nuku, minä katson kun sinä makaat silmät suljettuina. Me emme ole tarpeeksi tuttuja lepäämään kuin kotonamme, mutta valveilla ollessa en ole koskaan ollut niin turvassa. Mäkkiruokaa parkkipaikalla, vastarannalla pieni keltainen juhannuskokko näyttää olevan kaukana. "Älkää ruokkiko tai häiritkö lintuja" on kyltissä englanniksi "Please go away", me istumme autossa ja mietimme, kuinka Dubrovnikissa on helle ja Oulussa parhaimmillaan kaksitoista astetta. Illat istumme autossa, mittari kiipeää ainakin 700 kilometriin ja me opimme olemaan olematta paikoillamme. Istumme parkissa festarialueen porteilla, te kerrotte horjuvasanaisia kuulumisia avatun autonoven vieressä, kunnes on pakko juosta vessaan. Te syötte kaikki salmiakkikarkit pussista ja minä olen huolissani teistä pelkissä nahkatakeissa ja kauniissa topeissa. Ulkona on todella hyytävän kylmä, mutta niinhän minä sanoin: heinäkuu on kulman takana monta hellepäivää hihassaan. Kuitenkin, kun seuraavan kerran palaan, kalenteri näyttää jo yhdeksättä sivuaan, ensimmäiset kirjoitukset on kirjoitettu ja päällä on taas sama viimaisten päivien peitto.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Välillä voi ajatella olevansa vihainen

Rakas päiväkirja,
sinähän tiedät, miten huono olen suhtautumaan pettymyksiin. Petettyihin lupauksiin, pilalle menneisiin suunnitelmiin ja yksinkertaisesti siihen, etteivät asiat mene kuten on suunniteltu. Kai siihen liittyy alituinen tarve organisoida ja järjestellä asioita, suunnitella, tehdä listoja ja laskea asioita. Valtava pelko siitä, kun asiat eivät ole enää omissa käsissä. "Älkää luvatko minulle mitään, koska jos lupaukset eivät käy todeksi, minä hajoan hetkessä." Pienempänä en voinut ymmärtää, miksi edellisenä päivänä oli luvattu linnanmäkipäivä, kun aamulla ikkunasta satoi kaatamalla. Älkää luvatko minulle hattaraa, ikuista ystävyyttä tai kaiken muuttumista paremmaksi, jos ette voi antaa takuuta. Minä olen suuttunut mittaamattomasti, huutanut ja juonut suupielessä nojailevia vesinoroja, kun joku on unohtanut puolihuolimattomasti lausumansa ehdotuksen. Sinä lupasit, minulle luvattiin. Tämän asian suhteen en usko koskaan kasvavani aikuiseksi, joksikin, joka osaisi olla ottamatta asioita liian vakavasti. Kun haaveilee tunnin toisensa jälkeen, kasvoille lyövä peruutus on poisvedetty matto jalkojen alla. Pahimpia ovat pettymykset, joille ei löydy aiheuttajaa. Ei ollut kenenkään syy, että Korkeasaari olikin suljettu, mutta epäreilua se oli silti. Silmissä sumenee ja tuntuu, että sydän tipahtaa viime hetkellä paikaltaan jonnekin vatsanpohjalle. Voisi juosta betonia jaloissa vihmovassa iltasateessa, mutta kun ei se auta mihinkään. Pienempänä purin kieltä, kunnes olin varma, että siihen tulisi kolo. Myöhemmin jätin kynnet leikkaamatta ja piirtelin niillä hetkessä pois haihtuvia kuvioita käsivarsiin. Jos valmistaja lupaa kahvinkeittimelle kolmen vuoden takuun, maailma vaatii sanan takana seisomista. Minkä arvoisia sitten ovat todelliset asiat?

Enhän mä usko huijaavani ketään. Mä olen todella huono pitämään lupauksia.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

nobody's perfect until you fall

When you try your best but you don't succeed // When you lose something you can't replace // When you love someone but it goes to waste

Bussissa nainen ja mies istuvat neljän paikalle. Minä ajattelen, että rakkauden täytyy olla sitä, kun istuu vierekkäisyyden sijasta vastakkain vain, jotta voisi katsella toisiaan silmiin. Kolme sekuntia, ja mies vaihtaa paikkansa naisen vierestä vastakkaiselle puolelle. Hymyilen valvoneilla silmillä sinne suuntaan, jossa kumpikaan ei huomaa minua.
Viimeisen puolen vuoden sisällä yksi suurimmista merkittävyyksistä, joita minulle on sanottu, oli se, että vaikutan kirjailijalta. Sellaiselta, että tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä, tekee tarkkoja havaintoja ja näkee asioita. Mielelläni näen. Kun kuulee usein olevansa tarkkailija ja havainnoitsija, sitä alkaa arvostaa. Ehkä elämässä on enemmän sävyjä, kun näkee asioita, joita joku toinen saattaa menettää poisvaluvissa hetkissä. Katson maailmaa kuin se olisi elokuva, jonka voi pysäyttää nähdäkseen yksityiskohdat paremmin. Ja varmaan siksi muistan asiat yksityiskohtaisesti vuosia myöhemmin. Kaikessa on valo ja varjo.

Viime aikoina olen miettinyt rajoja. Miten lähellä on liikaa? Ihmisiä on kiinnostavaa tarkkailla, sillä he tekevät arvioita siitä, kuinka laajan reviirin eri ihmiset tarvitsevat. He antavat arvioiden vaikuttaa käytökseensä. Ja kun joutuu näyttämään heille, että saa halata ja pitää sylissä, he ottavat pieniä askeleita. Pikkuhiljaa ihmiset purkavat muureja ja uskaltavat nojata. Rajoja on niin monia muitakin.

Elämässä on ollut lukematon määrä yhdenlaisia ihmisiä: kai sitä etsiytyy useimmiten tietynlaisten seuraan. Minulla on taipumus välittää niistä, joille en itse merkitse paljoakaan. Valmis juoksemaan Siperian läpi hölkkäävään junaan tai koska tahansa bussiin numero 75 heidän vuokseen, jotka eivät tallenna numeroani. Tiedättehän, on olemassa sellaisia, jotka jakavat rakkautta ympärilleen ilman, että menettävät itse mitään. Heidän ei tarvitse käyttää energiaa muihin kuin kaikkein tärkeimpiin (miltä tuntuu kuulua heihin?). Heillä on ihmeellinen kyky saada jokainen tuntemaan olonsa erityiseksi, vaikkei mikään, mitä he tekevät, merkitse erityisemmin mitään. Ehkä tämä saa kilpailemaan heidän huomiostaan: tulee riippuvaiseksi siitä, ja kuitenkin on niin vaikeaa päästä kärkisijoille. Onko heidän tehtävänsä parantaa heikompien oloa, tehdä helpommaksi katsoa peiliin? Rakentaa valheellista kuvaa siitä, että kelpaa jollekin? He ovat sanoneet: en koe, että ihmiset olisivat kovin tärkeitä. Elämän luulisi olevan helppoa, kun tekemättä mitään ihmiset palaisivat bumerangina ottamaan yhteyttä. Minulle on tärkeää myös tuoda välittäminen esiin; tämä haihduttaa heitä etäämmäs, on varmaan ahdistavaa saada huomiota joltakin, jolta sitä ei tahdo. Metrossa vastapäiset joutuvat matkustamaan kyyneliltä tuoksuvassa ilmassa, kun minun menettämisen pelkoni muuttuu nesteestä kaasuksi ja karkaa vaunun jokaiseen nurkkaan. Ottaa yhteyttä yrittää olla iloinen ja äänekäs jättää jälkensä uuteen tuttavuuteen joka häviää heti mutta ehti piirtää omansa minuun. Usein loppukohtauksessa on minä ja kaiku, joka ei palaa takaisin, lisäksi sillä kertaa selkänsä kääntäneen varjo kauimmaisessa reunassa. Hei sitten sinäkin, ansaitsenhan parempaa teitkin minusta vain miserable ja sitä rataa.

Sitten on olemassa sellaisia, joista voisi kirjoittaa oman trilogiansa. He tuntuvat olevan olemassa päällimmäiseksi tehdäkseen elämästä minulle valoisampaa. He eivät ole siinä joka päivä, luulisin, että tämänkaltaisten ihmisten on parempi pysyäkin vähän etäämpänä. Kun heitä ei tunne liian syvältä, heissä näkee pelkkiä enkeleitä. Ei ole tarpeeksi läheisyyttä riitelemiseen, mutta juuri sopivasti kokemusta toisesta niin, että voi kertoa toisilleen kauniita asioita. Ja kun ystävyys on kevyt, uskoo helposti hyväntahtoiset kohteliaisuudet tosiksi, ei tarkastele niitä vainoharhaisesti. Ajattelee, että puolituttu ei näkisi vaivaa päästäkseen hyvälle paikalle sydämessä. Näille ihmisille haluaisin lausua, kuinka suurta osaa mitättömästä itsevarmuudestani he ovat olleet rakentamassa. Sanoja, jotka eivät haalistu vaan vievät tilaa uupuneilta ajatuksilta.

Kai te tiedätte, että eniten totta puhun ruutuvihoissa, jotka majailevat eri puolella huonetta. Tahtoisin kertoa täällä ääneen ne tarinat, joiden kirjoittaminen on ollut kaikkein tärkeintä. Harmi (ei ikinä), että te ihmiset löydätte tienne tänne ja tunnistatte itsenne. Sillä teistä niissä hetkissä on kyse.

Ystävyys on ollut kaikkina päivinä minulle yksi tärkeimmistä. Eniten kaikista sanoista olen pitänyt arvostettavana luotettavuutta: on todella onnistunut jossain, jos kutsutaan hyväksi ystäväksi, kuuntelijaksi. Rakastin avata silmät ja korvat toisen ilonaiheille, syille suruun, ahdistukseen tai pelkoon. Että joku todella halusi avata laatikoitaan juuri minulle. Öisin keskustelut olivat erityisen rakkaita. Edelleen tämä on valtavan tärkeää: ystävänä olemisen taitoni ovat kuitenkin ruostuneet. Oma väsymys yrittää parhaansa mukaan haalia kaikki elämän lokerot itselleen. On annettu lahjaksi niin monia mielettömiä ihmisiä, että voimat eivät riitä antamaan kaikille takaisin. Olen laiminlyönyt niitä ystävyyksiä, joihin liittyvät muistot ovat etusijoilla, joiden kanssa on tuntenut olevansa turvassa ja rakastettu. He ovat kysyneet kuulumisia ja kahville, ja minä olen jäänyt nukkumaan. Yksi suurimmista kivuista mitä tiedän on menettää otteensa merkittäviin ihmisiin, mutta se on pelkästään reilua. Heillä on ollut oikeus lähteä. Minä olen kääntänyt selkäni tai kuunnellut puolihuolimattomasti. Koskaan ei kyse ole ollut siitä, etten välittäisi tai tahtoisi heitä elämässäni: väsymys. Varmasti syy on myös siinä, että on täysin vieras ajatus olla merkityksellinen jollekulle. En tiedä mistä se johtuu; en yksinkertaisesti kykene kuvittelemaan, että voisin satuttaa jotakuta, olla niin tärkeä, että minun laiminlyömiseni särkisi sydämiä.

Tarpeettoman usein olen kuullut sanat ihan kiva, mutta kaikesta huolimatta ja johtuen luotan naiivisti siihen, että joku päivä on olemassa joku, joka ymmärtää todella, ja ulkopuolisuuden tunne lakkaa vihdoin olemasta. Kuulin erään viisaan miehen sanovan: Pyri siihen, että elämässä on yksi ihminen, johon voi luottaa täysin ja kertoa kaiken. Sillä välttyy niin monelta pahalta.

sleep and dream, herää ja elä

Viime kuukaudet olen ollut kirjoittamatta, paitsi 13 sivua oppimispäiväkirjaa Auschwitzista ja ylipäätään matkasta, joka opetti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Kaksi päivää me kävelimme pihoilla, joilla seitsemänkymmentä vuotta sitten ihmiset eivät olleet ihmisiä. He olivat cargo, rahtia, jota tuli pakata juniin ja viedä suoraan pimeään. Kolme päivää kuuntelimme ja katselimme tarinoita heistä, jotka kuolivat niin suurissa joukoissa, ettei kukaan muista kaikkia kasvoja. Silmien ja korvien edessä oli niin paljon loppuja ja pahaa, ettei ahdistus kyennyt edes muuttumaan kyyneleiksi. Päiväkirjassa puhuin paljon pelosta, siitä, kuinka se on meille kokonaan erilainen sana kuin heille. Mitä on pelätä ja pelätä jokainen hetki, menettää ihmisyytensä ja järkensä omien hiusten ja vaatteiden mukana. Pelottavaa ajatella, että joku päivä sisäistää kävelleensä miljoonan ihmisen luunpalojen päällä ja nähneensä ihmisnahasta tehdyn lompakon. Iltaisin asiat työnsi pään kauimmaisiin nurkkiin ja ajatteli aivan muuta. Parempia asioita, aurinkoa ja onnellisuutta, sinun sanojasi.

Kyllähän te tiedätte. Sellaisia päiviä ja iltoja te olette kuluttaneet toistensa jälkeen. Hengittää samaan tahtiin, sormet toistensa lomaan. Pelätä koska hetki hajoaa mutta ei, se kannattelee itseään laidalla. Katsoa silmiin niin kauan että suupieliä ei voi estää pomppimasta suoraan ylöspäin. Sinä 
vaikeaa sanoa tai kirjoittaa mitään, kun kaikki on sanottu eikä yhtään. Joskus todella havahtuu siihen, että todellisuus on parempaa kuin unet. Painajaiset ovat loppuneet ainakin täksi hetkeksi, eikä tunnu yhtään painavalta nauraa sille, että oikeastaan kaikki ärsyttävät kliseet pitävät paikkaansa ja minä opin sen nyt.

Tämä kesä on ollut kaikenlaista, ja on edelleen. Hetkiä on ollut paljon. Minä olen hymyillyt enemmän kuin aikoihin, mustat laulut ovat lakanneet soimasta ja tilalle on tullut sellaisia, jotka tuovat hyviä muistoja. On ollut huolestuttavaa huomata, miten vähän kansiosta löytyykään ilosta kertovia lauluja; on ollut vihaa ja kipeitä tekstejä. Olen syönyt päärynämehujäitä, koska kurkkukipu ei osannut millään karata kulmilta kauemmas. Olen suunnitellut kaikenlaista ja toteuttanut täysin eri asiat, jotain samaakin. Ensin kesäkuun hyytävän kylmiä öitä ja sitten monia monia paahtavan kuumia aamuja. Iltoja merenrannassa hämmentävän kauniin taivaan kanssa, ja sitten minä olen viettänyt taas yhden uuden erityisen siunatun viikon; kyllästyyköhän sellaiseen työksi kutsuttavaan koskaan? Saanut parhaansa mukaan kertoa siitä turvasta ja rakastavasta. Muutaman minuutin vieraillut kaatosade vanhankaupungin kaduilla ja piparminttupastillin makuisia suudelmia. Viikko vuokra-autossa ja kylissä, jotka olivat suoraan postikorteista. Värikkäitä taloja kujilla, jotka ovat niin vaikeasti saavutettavissa, että niillä asuvilta ihmisiltä täytyy löytyä kärsivällisyyttä loputtomiin. Liiankin pikästä aikaa muistan, kuinka mikään ei ole verrattavissa päiviin perheenjäsenten seurassa. Pitkiksi unohtuneita öitä ja aamuja lakanoissa, raskaiden univelkojen maksamista ja hankkinut lisää. Tämä kevät ja kesä ovat olleet taas erityisiä siksi, että elämässä olleet ihmiset ovat vaihdelleet nopeasti. On ollut viikkoja, joita on vietetty samojen kasvojen kesken ja rakennettu tuntemattomista uskomattoman tiiviitä verkkoja. Aina yhtä ihmetyttävää, kuinka ihmisiin oppii luottamaan hetkessä, miten muutamassa päivässä ehtii hankkia muistoja loppuelämäksi. Jälkikäteen yhteyttä on pidetty vaihtelevalla menestyksellä, mutta juuri nyt se ei ahdista: ehkä oppii näkemään niin, että joillekin olemme tarkoitettuja vierailijoiksi. Kaiken jälkeen nukahtaa joka ilta kun tietää, että päivien mentyä sinä olet taas siinä. Tänä kesänä toteutuneiden unelmien määrä ylittää kahden käden sormet, mutta edelleen joku osa pitää haikeista säkeistöistä ja se helpottaa. Olen nopeammin kuin uskalsin ajatellakaan päässyt näkemään ja kuulemaan läheltä yhtä suurimmista esikuvista, mitä tulee musiikkiin; muiden asioiden lomassa se tuo poskille kiitollisia kyyneleitä. Eräänä heinäkuun parhaista päivistä pysähdyin ja havahduin, että todella suurimman määrän arvostustani ansaitsevat ihmiset, jotka löytyvät kaikkein lähimpää minua.

Niin kuin jokainen kesä, tämäkin on herättänyt koti-ikävää. Aina pilvettöminä päivinä muistaa, miten kauniita auringossa ovat pellot ja uinuvat juna-asemat, markkinat ja pyöräretket pienelle järvelle. Uskokaa, että joka päivä minä ikävöin teitä: kovaa haluaisin olla kanssanne seikkailuilla sielläpäin Suomea, mutta luojalle kiitos teidän kanssanne on loppuelämä aikaa. Vaatimattoman vähäisten vuosien aikana olen oppinut, että teihin todella voi nojata ja kuunnella Kaija Koota. Rakkautta rakkautta rakkautta.

Kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja siltä, etten osaa enää, mutta jos jotain alan oppia, niin niitä asioita, joita en esittelytekstissä osannut. Tämän jälkeen lupaan yrittää kertoa hetkistä tarkemmin, niin kuin kerroin vielä vähän aikaa sitten.