perjantai 7. elokuuta 2020

elämänmittaisista ihmissuhteista (ja lyhyempikin riittää)

 katson teidän kuvia aika usein

ja aika usein tuntuu sellainen outo suru, vaikeaselkoinen ja sumuinen

vaikka jokaisella kerralla kun pesen käsiä teidän hanojenne alla ja katson peiliin ja kuulen miten juttu jatkuu olohuoneessa

mietin vau te olette perhe minulle edelleen

nyt kun selaan teidän elämäänne ajattelen en tiedä tuosta mitään

en tiedä mitä tapahtuu

se tekee surulliseksi jostain syvältä

pelottavalta


minkä takia ystävyyttä on niin paljon vaikeampaa kesyttää, löytää ja säilyttää kuin rakkautta eri olomuodoissa? paljon helpompaa on yksin ollessa ollut löytää samankaltaisia tai ainakin sellaisia joiden seurassa riittää puhuttavaa ja uusia ideoita. sillä tavalla miten kysytään ystäviksi en osaa pyytää kahville tai keikalle, liian syvällä selkärangassa että kukaan ei todella voi ajatella vastavuoroisesti. vaikka olisi jaettu maailmaa seitsemän tuntia ilman hengähdystaukoja ja sanottu otetaan uusiksi, en uskalla ehdottaa kun ehdotin viimeksikin. että mitä jos suostuitkin vain säälistä ja nyt mietit huh se jäi tähän

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

jonkun toisen elämä

miksei sanoista jää mustelmia
ja hiljaisuudesta
niistä päivistä kun istuin kirjaston sinisellä sohvalla ja sydän painoi kurkussa
kun menin illalla nukkumaan eikä siinä välissä oltu vaihdettu sanaakaan
kun laitoit minut pitoon samalla tavalla kuin puhelinmyyjän voi laittaa
sanoit että tarvitset miettimisaikaa ja jätit minut valtavan jäätikön reunalle

kaikkeen tottuu ja toisinaan se on pelottavaa
ajat sydän kurkussa ja naiivi toivo niiden väliin jäävissä raoissa
kai päkiät ajan kuluessa väsyvät kaikesta varpaillaan olemisesta
ja pelkäsi muutosta niin uskomattomasti että lakkasi näkemästä oman elämänsä ulkopuolelle

olenko koskaan kertonut mitä viisas ystäväni kerran sanoi?
sanoi että jokaisella ihmisellä on oikeus ja mahdollisuus olla onnellinen

kiitos siitä

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

05

toukokuu tekee kipeää ja helvetin onnelliseksi.

se kesän käsittämättömyys ja vaativuus jolla silmut aukeavat, ylimielisyys jolla lokit kääntävät kalenterin sivuja. yhtä lujaa kasvukivut tuntuvat korvien takana - toukokuussa loppujen ja alkujen yhtäaikaisuus. monessa vuodessa kesä on luopumista ja minä istun lapsuuden kallioilla. kun kuudes luokka tai lukio loppuivat pelkäsin putoavani maailman laidalta.

ja vapunpäivän iltana sydän hajoaa vähän kun snellmanninkadun risteyksessä mies ja nainen hymyilevät kohti. heidän valkeisiin lakkeihinsa osuvat viimeiset kultaiset säteet ja niissä on jäljet monesta kymmenestä keväästä. meidän haalareistamme kuuluu kolinaa ja heidän suupielistään voi lukea: kultainen nuoruus. kotona mietin olenko ehtinyt vielä nähdä sitä.

kesänä ylioppilasjuhlien jälkeen ajattelin että elämä muuttuu. yhden toukokuun pitkät aamupäivät kuuntelinkin hiekkaa jalkojen alla uudessa kaupungissa. sitten ajattelin usein kuinka siitä ei koskaan tullut kotikaupunkia, mutta kuitenkin palanen on siellä. ne pihatiet olivat ikiomiani. ja mustikkamaa, näiden kallioiden uurteissa ovat uimalelut ja mehujäät ja puolen litran jaffat kioskilta kahden nokia tunen välissä. täällä ovat päiväkahvit jotka tulimme juomaan kun en jaksanut lukea pääsykokeisiin. viimeisenä lauantaina ostetut kolme olutta ja se kun kuului johonkin ja miten pakahduttavalta se tuntui kahden illan verran. uida täytyy aina aika lähelle poijuja niin etteivät isot kivet osu enää jalkoihin.

kesänä ylioppilasjuhlien jälkeen ajattelin että elämä muuttuu. ajattelin sitä miten muistaisin tulevasta aamiaisia ja lounaita ja naurua suuren pöydän ääressä ja aamuöitä haalarit jalassa. mutta opin miltä tuntuu menettää, asioita jotka ovat olleet sellaisinaan koko elämän ja ystävä johon ei ehtinyt tutustua. opin olemaan yksin ja opin kuinka paljon rakastan sitä. opin että en häpeä itkeä julkisilla paikoilla ja että useimmiten olen vaikeasti lähestyttävä. opin että kodin voi rakentaa aivan itsekseen ja että ihmiset voivat löytää parhaan ystävän yllättävistä paikoista. opin miltä tuntuu olla ikävöimättä minnekään ja opin etten oikeastaan pelkää enää.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

viikko 2

nuoressa koivikossa käveleminen
availee vanhoja arpia
puiden latvoissa kuuluu kaikki mitä koskaan on tapahtunut
minä makaan peltoaukean reunalla
ja joku valelee öljyä niihin

moni muu asia on tauonnut mutta
päässä kilpajuoksu ei ole tullut maaliin
vielä en ole uudelleen oppinut
pääsemään tyhjään tilaan
huomaan kun yritän seistä paikallani
että se ei onnistu selkä suorassa
huomaan että sydän ei kuitenkaan
- - hengitä syvään

haluaisin elämän jossa herätään ja käydään töissä ja mennään nukkumaan
kuka kirjoitti tuon?
arjen jos se tarkoittaa sitä että edellisenä iltana tietää mitä tekee seuraavina kuutenakymmenenä päivänä
edelleen yritän kuvitella itseni menossa noina aamuina eri osoitteisiin eikä mikään niistä tunnu kodilta
haluaisin tietää mitä on löytää kotiin siinä mitä tekee elääkseen

aikaa sitten


aamulla istuin sängyn laidalla ja ravistelin itsestäni ahdistuksen palasia
päällimmäisiä niistä
onko se palaamista lapseksi kun keinuttaa itse itseään?
alaselästä lähtee jokin voima jota en tiennyt olevan olemassa
laitan silmät kiinni ja tasaan hengityksen
mietin tuleeko minulle huomista
en näe sitä m i s s ä ä n

sormeilen vaatetta jonka riisuin ostoskassista
en enää muista miltä se näytti
tuntui turvalliselta
riitti siihen että huominen tulee
jos vaikka sattuisi jonakin päivänä niin että
olisi jotain päällepantavaa iloiseen tilaisuuteen

tiistai 19. kesäkuuta 2018

ajatuksia betonireunuksella suomenlahden laidalla

oletteko huomanneet
vedenrajassa tai sen alla kivet ovat pehmeimmillään
meri halaa niitä vaihtuvilla mielialoilla mutta halaa kuitenkin

kun olin pieni, yritin oppia mereen
nukkua veneen keulassa maailmalta piilossa
osata purjehtia
ja kuitenkin helpointa on istua kivien päällä ja katsoa liikettä
pysyä itse paikoillaan

tällä erää olen kyllästynyt valittuihin ääniin
olla rauhassa on nyt päästää korviin vain
koirien haukkuja
lokkeja
aaltoja ja kaikkea muuta jonka on talvella ehtinyt unohtaa olevan totta
hiekka pyöränrenkaiden alla
litistyneitä käpyjä paljaiden varpaiden väleissä
haukottua henkeä (rakkaudesta)
unisesta ihmisestä kuuluvia ääniä

tiedättekö miltä seikkailu tuoksuu?
autonpenkeiltä auringossa kun ei tiedä minne on menossa
vohvelilta jäätelön alla kun se sulaa noroiksi sormiin
tuulelta joka tulee kotoaan mereltä
havunneulasilta ja kostealta nurmelta
sisämaassa kuivalta heinältä
puhtailta lakanoilta (sänky petaamatta)
pullakahveilta pihassa jossa aika on unohtunut vuosikymmeniksi
polttoaineelta
kuivumassa riippuvalta pyyhkeeltä
kuistin puukaiteelta josta saa tikkuja sormenpäihin
kodilta sinussa

olla yleisössä on usein pysäyttää aika
silloin kun vuosien mittainen matkalaulu irrottaa jalat asvaltista,
vapaus on iloista raivoa
olla riippumatta mistään
sen tahdon muihinkin päiviin
<-- tässä soi: disco ensemble - second soul

en taaskaan muistanut miten käsittämättömän rakkaita ovat ne uimareissut joita lapsena tehtiin ennen viime lauantaita
autoon tai pyörän tarakalle pyyhe pelkästään, vesi on aina kylmää mutta pienempänä sen unohti samantien
sulkea näköaisti ja aurinko silittää silmäluomia ja tuntuu kuin sen tuntisi ensimmäistä kertaa elämässään
on sanattomasti sovittu mehujäätä kotimatkalle
jossain rannan reunassa on vaalea puinen pukukoppi ja sen seinässä aina samanlaisia sanoja
varpaissa ne kävyt ja neulaset ja palanut nurmikko
ja siinä vedenrajassa on valmis sanomaan ääneen ettei ole löytänyt koko maailmasta mitään tällaisten kesäpäivien vertaista

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

-

on paljon tekstejä jotka tahtoisin päästää vapaaksi
sellaisia sanoja joissa on kaikkein eniten auki ja hajalla eikä yritä mitään
mutta samalla on pelkoa ja uhkia siitä että ihmiset lukevat itsestään
ja juuri nyt on niin hyvä etten tahdo katsoa niihin päiviin.

joskus mietin, onko meidän kaikkien päiden sisässä samansuuruiset maailmat. minä eksyn omaani silloin tällöin ja saatan havahtua töölönlahdella siihen, etten ole varma olenko kävellyt sinne itse ja pystynkö kävelemään sieltä kotiin. uskomatonta, miten kiinni toisissaan ovat mieli ja ruumis: onko tämä kevätflunssa vai olenko menettänyt järkeni?

mielikuvitus on huollon tarpeessa. on ylitsepääsemättömän hankalaa kuvitella asioita, tuntuu että kaikki mitä osaa on kirjata tapahtumia jälkikäteen ylös. yritän. tässä yksi illoista

perillä, voidaanhan täytyykö heti mennä uimaan? tämä vesi ei ole tavannut kesää. pulahdus ja muistaakseni toinen, istutaanko tossa hetki. pyyhe lämmittämään, jalkojen heiluttelu laiturin reunalla ja sellaisen ilman hengittäminen jonka puhtaus puristaa keuhkoissa. silmät kiinni ja järven kastelemissa hiuksissa kutittaa. koko maailma. kaksi pyöräilee ohi ja puhuu vastarannalle saakka, ja jossain on juhlat vaikkei missään ole k e t ä ä n. viileä tekee hyvää kunnes lämmin alkaa tuntua paremmalta. kävelen paljain varpain pikkukivissä ja havunneulasissa: neulasissa lapsuus ja leirintäalue, merenranta meidän pihalla ja pyyhe joka ei kuivaa, siniset huulet ja solmittu poninhäntä. kantapäissä on märkä nurmikko ja hyppään kuistin portaat yhdellä askeleella. jotain niin kotona vedessä joka valuu olkapäiltä ja villasukissa saunan jälkeen. salmiakkia suussa, toivon että olisi muistettu käydä kaupassa.

eräänä päivänä muistin tytön jonka kanssa juttelin elokuvausten jälkeen. tiedättehän hänet? hän on kysynyt, onko tässä vapaa paikka. hän on hymyillyt ystävällisesti ja kommentoinut säätä. hän on kertonut nuo kengät sopivat sinulle, hän on hymähtänyt samaan aikaan omituiselle ohikulkijalle. hänen kanssaan on puhuttu pääsykoetehtävistä ja politiikasta ja hän on tunnistanut kotiseudun murresanoista. hän on sanonut silmillä tai suulla minä uskon sinua ja sinuun. hän on pyytänyt neuvoa hyvän kahvin metsästämiseen. hän on ollut paikalla vastaanottohuoneessa ja lähtiessä kysynyt, pärjääkö varmasti. hän on viipynyt kolme minuuttia tai viikon ja jättänyt jälkeensä tarinoita. hän on ollut aivan hiljaa tai kertonut elämänsä alusta loppuun yhdessä illassa. hänen mentyään miettii joka kerta s-marketin ohi kävellessään, onkohan eräs keskikokoinen koira kotona.

perjantai 23. helmikuuta 2018

kuuluuks

tahdon kirjoittaa kirjan (ja sen teen). en osaa kertoa tarinoita joilla on alku ja loppu, muistan vain välähdyksiä sieltä täältä. en osaa suunnitella kenellekään kokonaista elämää, tuntuu etten kuitenkaan voi tietää kaikkea alusta enkä halua sulkea ovia edestäpäin. tämän sijaan kirjoitan siitä miten toisinaan opiskelijaruokaloiden pöydissä alkaa epäillä omaa olemassaoloaan. silmät ovat väsyneet kai kaikesta siitä unien katselusta, siellä ruokalan jonossa ne jäävät jumiin seiniin ja lattioihin kunnes tiskin takana seisova nainen yskäisee. pidän siitä ajatuksesta, jossa ihmiset katsovat lävitse, se tuntuu omalta - samalla se taitaa kuitenkin tarkoittaa, että minusta puuttuvat reunat tai ainakin niiden sisus. olen kehittynyt kai liian taitavaksi kokemaan olevani elossa muiden ääriviivoja piirtämällä. se on yksi parhaista asioista joita tiedän täällä voitavan tehdä: lukea toista kaarre kerrallaan, ääneen niin että hän itse kuuntelee. siihen täytyy keskittyä ja siksi kai se tuntuu kuin meditoisi.

välillä mietin mihin tämä kaikki liittyy? mikä kaikki liittyy tähän? hierojalla, nukkumaan mennessä, meditaatiotunnilla jolla kävin, kaikissa havahdun ajattelemaan noniin loppuukohan tämä jo kohta. ei ole kiire mihinkään mutta olotila, se on sellainen loppumattoman levoton. päässä suhisee jatkuvasti ja siellä kävelee hahmo paikoillaan jäykin askelin. tiedättekö, lapsena leikittiin sitä ettei saanut koukistaa polvia. päässä on myös toimintamalli oikeastaan kaikille epämiellyttäville ajatuksille: häpeä kaduttaa ahdistaa vihainen, kaikki sellainen milloin purraan hammasta? huulta. silloin siellä on pieni kirves ja liike aina oikealta vasempaan reunaan, ihan laitaan saakka. mihinkään ei satu, se taitaa lyödä seinään mutta mikään ei mene rikki, en tiedä kuka sen on keksinyt mutta liike toistuu tasaisesti. joskus havahdun siihen ja se aiheuttaa päänsärkyä, vähän kuin uusilla ja uusilla kierroksilla soiva musiikki. olen kaikessa tässä niin kotona että unohdan jos se ei ehkä ole samanlaista kaikilla.

todellisuus on: olen onnekkaampi kuin olen ollut aikoihin, malttamattomalla tavalla ja niin ettei sitä itse osaa hahmottaa. herään aamuisin järjettömään pelkoon, sellaiseen jolle en osaa antaa nimeä. unet, niistä on tullut kokopitkiä elokuvia. jos ennen harjoittelin lentämistä öisin niin nyt kirjoitan omaan ja muiden elämään käsikirjoituksia, joissa saman jakson loppuratkaisu vaihtuu joka yö. tuntuu että voin kirjautua alitajuntaan samalla tavalla kuin kurssi-ilmoittautumisiin. mutta ei se auta kun peru-nappi ei ole käytössä, ilmoittautumiset ovat vain tarkasteltavissa. päivisin uskomaton ilo tulee aalloissa eikä laskuvesikään vie niitä pois. kaikki on hyvin.

eniten terapiaa ovat kevätaurinko hangessa, äänet jotka lumesta kuuluvat, musiikki tai hiljaisuus ja vastaan tulevat koirat. sama vanha nainen työntää jokaisena iltapäivänä rollaattoria kumarassa niin, ettei näe koirista kuin ne nuuhkimaan uskaltautuvat. tahtoisin jutella hänelle tai kysyä mieheltä, saisiko koiria lainaan, pääsisikö olemaan niiden kanssa vapaa. miten uskomatonta on saada asua kaupungissa, jossa pääsee kävelemään meren jäälle. tahtoisin jäädä makaamaan siihen, antaa häikäistä silmiä ja hengittää. hengittää niin pitkään että pää menee vaiti mutta hymy säilyy huulilla.

olenko muistanut kertoa vihdoin kasvaneeni aikuiseksi? unelmista on tullut erilaisia. tänään päällimmäisenä: jonain päivänä tahdon ymmärtää tarpeeksi niin, että voin istua pöydän ääressä ja neuvotella rauhaa tai kertoa naisille jotka joutuvat pelkäämään kotonaan, että vielä on parempaa. vaikka toisina päivinä kaikkea on niin paljon ettei mikään tunnu miltään, useammin on niin paljon kaikkea että pelkää lähinnä elämän loppuvan kesken sen tutkimisessa. saamattomuuden kynnyksen jälkeen löytyy sellainen oppimisen ilo jonka pelkäsi riittävän korkeintaan kuudelle ensimmäiselle luokalle.

tiistai 23. tammikuuta 2018

työpaja nimeltä minä


Sain joululahjaksi tehtäväkirjan johon piti värittää, missä kohtaa vartalossa tuntuu kiitollisuus. Vastaus on helppo ja silti oivalsin jotakin vasta nyt: se tuntuu samassa paikassa kuin ahdistus. Molemmissa tuntuu että sydän laajenee ja irtoaa rinnasta niin että räjähtää pieniksi palasiksi. On vaikeaa pysyä paikoillaan kun haluaisi suunnata puristusvoiman johonkin ulospäin. Liittyykö tähän se, kuinka hyvä ja paha olo tuntuvat olevan niin lähellä toisiaan? Kuinka onnellisuus useimmiten ilmaantuessaan kasvaa niin käsittämättömän isoksi, että käy kipeää ja pyörryttää? Ja kuinka siinä pohjaa vailla olevassa tyhjässä ja mustassa on jotain niin minua ja turvallista, että sitä alkaa toisinaan ikävöidä.

Olen istunut vastapäisellä nojatuolilla ja puhunut puhunut puhunut. Toisina päivinä tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa ja toisina opin neljänkymmenenviiden minuutin aikana enemmän itsestäni kuin ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Pelkään olevani jotenkin out of order kun kerron päivistä, joissa saatan itkeä onnellisuudesta kahvikupin (viiden) takia ja tehdä kahdeksaa kotityötä samaan aikaan. Joissa tiedän että pystyn mihin tahansa ja piirrän matkareittejä kaikkiin ilmansuuntiin. Hän kysyy voisiko ajatella, että onnellinen olo on oletusasetus jonka olen ehtinyt jo unohtaa, ja minä vastaan en koskaan ole ollut sellainen. Voiko minusta tulla? Missä menee horisontti terveen ja kaiken muun välillä? Tahtoisin tietää millaisia ihmisiä olivat aivan ensimmäiset.

Olen oppinut vaikken yhä vieläkään ole ottanut opikseni, että varmaankin omaan otsaansa pitäisi kirjoittaa asiat jotka unohtaa ja oppii kantapään kautta aina uudestaan.
1: sinussa on tallennettuna juonikuvioita jotka saavat sinut käyttäytymään miten sattuu ja tarkan kaavan mukaan. Tilanteet eivät ole totta eikä niissä ole hätää. Reaktio ei liity tapaukseen.
2: kaikki, oikeasti, kaikki menee niin kuin pitää. En tiedä miten se on mahdollista, mutta sen näkeminen tekee uskomisesta helpompaa. Saat suunnitella mitä haluat ja todennäköisesti ainakin osa siitä menee aivan pilalle, koska se ei sovi lopulliseen käsikirjoitukseen.
3: jos mietit teetkö, lähdetkö, uskallatko, olet jo hypännyt. Kertaakaan et luultavasti tule katsomaan taaksepäin ja pahoittelemaan tekemistä, lähtemistä, uskaltamista. Sen sijaan tiedät itsekin kuinka kerta toisensa jälkeen joudut juoksemaan loppuunmyytyjen lippujen perässä ympäri facebook-tapahtumia ja toisinaan maksamaan itsesi kipeäksi. Ja kuitenkin se on aina kaiken arvoista.
4: osaat olla sietämättömän itsepäinen, mutta tiivistettynä - pystyt nimeämään elämästä ne ihmiset, joiden seurassa ei kulu energiaa. Nämä ihmiset ovat aina oikeassa. Vaikka huutaisit eteisessä kyllä minä tiedän mitä teen, he ovat alitajunnassa se pieni ääni jonka yrität hiljentää.
5: sinulla on aavistus ihmisistä jotka tunnistat omanlaisiksesi. Useimmiten se on totta, usko pois.

lauantai 16. joulukuuta 2017

eräänä päivänä café javassa

vielä olen hengissä.
vielä jalat kantavat ja vievät eteenpäin.
vielä korvat kuulevat laulut joiden vuoksi nousta seisomaan.
vielä silmät näkevät koiria ja puita ja veden, vielä näkevät auringon joka laskee noustakseen ja laskeakseen taas.
vielä sydän lyö vaikka lyö niin että hengitys salpaantuu.
vielä on unelmia jotka tahtoo kokea tosiksi vaikka ovat niin kaukana ettei tiedä mistä aloittaa.

minä en jaksa kuin levätä vaikka se tekee minut vain enemmän väsyneeksi.
minä yritän maalata eteen asioita joita odottaa ja jotka olisivat sen arvoisia ja pää repii ne kaikki palasiksi, sotkee palaset ja kirjoittaa niihin ei auta ei onnistu mitä sitten.
mitä kun tämä menee ohitse ja ajattelen nyt olen onnellinen ja tapahtuu hyviä asioita ja sitten teen taas niin että haluan kuolla. onko tämä aina minussa? onko tämä se jota olen aina odottanut, maksaa takaisin liian hyvistä korteista?

katson puita kukkaruukkuja bussipysäkin lasiseiniä roskiksia pyörätelineitä haluan repiä irti ja riuhtoa ja lyödä hajalle nähdä kun menee rikki loppuun asti haluan rikkoa ihon kynsillä vasaralla haluan ottaa molemmilla käsillä kiinni mainostelineestä ja hakata sitä katukivetykseen niin kauan että silmät alkavat vuotaa ja kädet väsyvät

nyt on valkoiset seinät ja
kukat ikkunalla
voisinpa juoksennella
auringon alla
Pyhimys: Nyt

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

siinähän minä olen



eräänä päivänä ostin mustakantisen muistikirjan ja kerroin sille: meistä tulee parhaat ystävät. melkein olin ehtinyt unohtaa kuinka todella tarvitsen. suurin osa sivuista on keskustelua itseni kanssa, vastaväitteitä, valehtelua ja selän laittamista seinää vasten, toisinaan tahdon oppia kirjoittamaan maisemia ja hetkiä niiden ulkopuolelta. ja niin, menin eräänä päivänä tukholmaan itseni kanssa. kirjassa lukee:

etsiä ja löytää. löytää ja hukata aina uudestaan. yhtenä aamuna kävelen kaivopuistonrantaa ja ajattelen etten kertaakaan ole ollut niin eksynyt. ja sitten toisena iltana vastarannalla, merellä, suomenlinnassa, sanon silmät suljettuina nyt olen kotona itsessäni kokonaan. havahdun kerta toisensa jälkeen asuvani elämässä jonka tietämättäni kirjoitin itselleni. väleissä on pimeitä päiviä ja sitten taas pakahduttavia matkoja kotiin. olen olohuoneessa itseni kanssa, minä ja musiikki - olla perillä. musiikki joka tulee ulkopuolelta ja minussa jokin kuplii ulos, kuohuu yli, en saa siitä kiinni mutta se ei ole tarkoituskaan. sen näkeminen uudelleen mikä on kaikkein eniten minua, unohtuminen puiden lehtiin ja niiden liikkeestä kuuluviin ääniin, vaahtopäihin, ennen kaikkea rytmiin. elossa oleminen niin miten minä olen on tiivisteenä näissä hetkissä.
erikokoisia virheitä, yrityksiä ottaa opiksi, anteeksi antamista itselleen. onko joku antanut luvan siihen? omatunto joka kolkuttaa tottumuksesta ja välillä unohtaa toimia, niin yllättynyt minusta? päivät ovat oman itsensä kasaamista pienistä palasista ja pelkään valitsenko väärin, niin että valmista ei voisi katsoa peilistä. onko valmista? en halua ajatella niin.

äsken mainittu hetki: istun suomenlinnan kalliolla ja kuuntelen aikaa. jalat, kädet ja pää on niin väsyneet ettei kellon ympäri polkevat unet auta. tästä paikasta on kehittynyt erityinen, sinun kanssasi ja lapsuudesta. raukeus. koko kesän suurin haave on ollut unohtua rauhassa ja levähtää. sitä on ollut, kiitos, paikalleen pysähtyneitä hetkiä. olen oppinut että asiat todella tapahtuvat kun ne kirjoittaa. ymmärrykset ja yksin kulkemiset, onni ja ikuisuuksia jatkuvat sylit. ehkä olen oppimassa kirjoittamaan itseni perille. kokonaan hukassa eikä silti tunnu keskeneräiseltä enää.

mennyt kesä kruununhaassa
jotain ihan toista kuin olin odottanut malttamattomasti. ensin loputtoman valoisia öitä töistä lähdettyä ja vähitellen niin hämäriä iltoja ettei nähnyt vettäkään. niitä paljonpuhuvia ja -puhuttuja öitä, olinko hereillä vain öisin, asioita ja tapahtumaketjuja joita en koskaan olisi käsikirjoittanut. kuukaudet, joiden loputtua sivullisen sanoitukset kuuluivat ensimmäistä kertaa kaukaa. ei haluaisi kirjoittaa, että ulkopuolisuus loppui sellaisilla tavoilla. mutta niin puhun totta.