aurinko laskee ja samalla taas nousee seuraavaa aamiaista varten, mutta välissä me ehdimme huokailla maalauksia kauniimman punaisen taivaan edessä. kun viimeiset kynttilät on puhallettu ensimmäistä kertaa, muistaa kevyesti, mikä on saanut palaamaan. lämpö, joka jää konkreettisen tulen karattua näkyvistä. hymyt ja halaukset ja kiitollisuus niiden ihmisten välillä, joista ei ennen ole kuullut sanaakaan, saati sitten nimeä enempää. jaetut lauseet ja avatut sydämet, alias ja vaikeat aamut muumilakanoissa (millaisia ovat helpot aamut?).
eräänä illoista minä kävelin kauemmas polulle hengittämään ilmaa, jossa rakkautta oli vähän vähemmän kuin ne 70% talon alakerrassa. jänis pellon toisella laidalla ei uskaltanut esittäytyä, mutta heinä ja ruoho varpaiden alla toivotti tervetulleeksi. puhelimen toisessa päässä muistutus ulkomaailmasta,
ja nyt täytyy mainita miehestä tämänpäiväisessä metrovaunussa: hän tuoksui täsmälleen sinulta, enemmän kuin muut hän toi mieleen sinut, paitsi ettei hän ollut menneisyyttä, vaan sitä hetkeä. (muistan vain sinun hymysi, enkä silmistä senttiäkään. näin on hyvä, koska minä opin arvostamaan tuntoaistia näön sijaan)
onnellisena minä painoin punaista luuria ja kiipesin takaisin kultaiseen kuplaan, pois kaukaisemman ystävän elämästä todellisuudesta. minun ympärilläni talossa oli kourallinen ihmisiä, mutta enemmälle ei ollut käyttöä; kuuluihan heistä jokaisen äänessä kiitollisuus silloin, kun laiturin päässä nostimme varpaat ilmaan. monta kertaa päivässä sai pysähtyä kuuntelemaan teidän ajatuksianne, ja aina vain ne saivat hymyilemään hämmentyneinä.
ei ollut mietteitä ruotsalaisten kruunupäiden avioitumisesta tai etäämällä odottavista matkalaukkujen pakkaamisista. oli vain se hetki, ne naurut ja suolakeksit olohuoneen pöydällä. oli vain letitettäviä hiuksia jonossa, väsyneitä iltalauluja ja tarpeellisia hetkiä heitellä yksin koripalloa tyhjässä salissa. joka ilta uutta oppineena. ensimmäisen päivän jälkeen tahdoin pitää teidät eläkepäiviini saakka, kuten useimmat heistä, joihin ylipäätään tutustutaan. joka tapauksessa tällaiset viikot ovat muita aikoja hedelmällisempi kasvualusta uusille ystävyyksille.
tummansinisten nojatuolien keskelläkin, siellä varsinkin, olin minä ja vain se, mikä minuun oikeasti sisältyy. oikea minä elää vahvimmin päivän lopulla, joten sielläkin illat olivat herättelevimpiä. usein vasta uupuneiden naurujen keskellä minä ymmärsin katsoa teitä ja muistaa, miten uskomatonta on olla olemassa. eikä miten tahansa, vaan juuri näin. jokainen puoli kahdeksan me hyppäsimme lattialle ja naarmutimme polvemme, teimme parhaamme oudot hatut hiuksilla ja mustissa aurinkolaseissa, toisten sanat huulilla.
toivon vain, että kaikki asuisivat tällaisissa maisemissa edes viikon elämästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti