sleep and dream, herää ja elä

Viime kuukaudet olen ollut kirjoittamatta, paitsi 13 sivua oppimispäiväkirjaa Auschwitzista ja ylipäätään matkasta, joka opetti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Kaksi päivää me kävelimme pihoilla, joilla seitsemänkymmentä vuotta sitten ihmiset eivät olleet ihmisiä. He olivat cargo, rahtia, jota tuli pakata juniin ja viedä suoraan pimeään. Kolme päivää kuuntelimme ja katselimme tarinoita heistä, jotka kuolivat niin suurissa joukoissa, ettei kukaan muista kaikkia kasvoja. Silmien ja korvien edessä oli niin paljon loppuja ja pahaa, ettei ahdistus kyennyt edes muuttumaan kyyneleiksi. Päiväkirjassa puhuin paljon pelosta, siitä, kuinka se on meille kokonaan erilainen sana kuin heille. Mitä on pelätä ja pelätä jokainen hetki, menettää ihmisyytensä ja järkensä omien hiusten ja vaatteiden mukana. Pelottavaa ajatella, että joku päivä sisäistää kävelleensä miljoonan ihmisen luunpalojen päällä ja nähneensä ihmisnahasta tehdyn lompakon. Iltaisin asiat työnsi pään kauimmaisiin nurkkiin ja ajatteli aivan muuta. Parempia asioita, aurinkoa ja onnellisuutta, sinun sanojasi.

Kyllähän te tiedätte. Sellaisia päiviä ja iltoja te olette kuluttaneet toistensa jälkeen. Hengittää samaan tahtiin, sormet toistensa lomaan. Pelätä koska hetki hajoaa mutta ei, se kannattelee itseään laidalla. Katsoa silmiin niin kauan että suupieliä ei voi estää pomppimasta suoraan ylöspäin. Sinä 

vaikeaa sanoa tai kirjoittaa mitään, kun kaikki on sanottu eikä yhtään. Joskus todella havahtuu siihen, että todellisuus on parempaa kuin unet. Painajaiset ovat loppuneet ainakin täksi hetkeksi, eikä tunnu yhtään painavalta nauraa sille, että oikeastaan kaikki ärsyttävät kliseet pitävät paikkaansa ja minä opin sen nyt.

Tämä kesä on ollut kaikenlaista, ja on edelleen. Hetkiä on ollut paljon. Minä olen hymyillyt enemmän kuin aikoihin, mustat laulut ovat lakanneet soimasta ja tilalle on tullut sellaisia, jotka tuovat hyviä muistoja. On ollut huolestuttavaa huomata, miten vähän kansiosta löytyykään ilosta kertovia lauluja; on ollut vihaa ja kipeitä tekstejä. Olen syönyt päärynämehujäitä, koska kurkkukipu ei osannut millään karata kulmilta kauemmas. Olen suunnitellut kaikenlaista ja toteuttanut täysin eri asiat, jotain samaakin. Ensin kesäkuun hyytävän kylmiä öitä ja sitten monia monia paahtavan kuumia aamuja. Iltoja merenrannassa hämmentävän kauniin taivaan kanssa, ja sitten minä olen viettänyt taas yhden uuden erityisen viikon; kyllästyyköhän sellaiseen työksi kutsuttavaan koskaan? Saanut parhaansa mukaan kertoa siitä josta on vaikea sanoa mitään. Muutaman minuutin vieraillut kaatosade vanhankaupungin kaduilla ja piparminttupastillin makuisia suudelmia. Viikko vuokra-autossa ja kylissä, jotka olivat suoraan postikorteista. Värikkäitä taloja kujilla, jotka ovat niin vaikeasti saavutettavissa, että niillä asuvilta ihmisiltä täytyy löytyä kärsivällisyyttä loputtomiin. Liiankin pikästä aikaa muistan, kuinka mikään ei ole verrattavissa päiviin perheenjäsenten seurassa. Pitkiksi unohtuneita öitä ja aamuja lakanoissa, raskaiden univelkojen maksamista ja hankkinut lisää. Tämä kevät ja kesä ovat olleet taas erityisiä siksi, että elämässä olleet ihmiset ovat vaihdelleet nopeasti. On ollut viikkoja, joita on vietetty samojen kasvojen kesken ja rakennettu tuntemattomista uskomattoman tiiviitä verkkoja. Aina yhtä ihmetyttävää, kuinka ihmisiin oppii luottamaan hetkessä, miten muutamassa päivässä ehtii hankkia muistoja loppuelämäksi. Jälkikäteen yhteyttä on pidetty vaihtelevalla menestyksellä, mutta juuri nyt se ei ahdista: ehkä oppii näkemään niin, että joillekin olemme tarkoitettuja vierailijoiksi. Kaiken jälkeen nukahtaa joka ilta kun tietää, että päivien mentyä sinä olet taas siinä. Tänä kesänä toteutuneiden unelmien määrä ylittää kahden käden sormet, mutta edelleen joku osa pitää haikeista säkeistöistä ja se helpottaa. Olen nopeammin kuin uskalsin ajatellakaan päässyt näkemään ja kuulemaan läheltä yhtä suurimmista esikuvista, mitä tulee musiikkiin; muiden asioiden lomassa se tuo poskille kiitollisia kyyneleitä. Eräänä heinäkuun parhaista päivistä pysähdyin ja havahduin, että todella suurimman määrän arvostustani ansaitsevat ihmiset, jotka löytyvät kaikkein lähimpää minua.

Niin kuin jokainen kesä, tämäkin on herättänyt koti-ikävää. Aina pilvettöminä päivinä muistaa, miten kauniita auringossa ovat pellot ja uinuvat juna-asemat, markkinat ja pyöräretket pienelle järvelle. Uskokaa, että joka päivä minä ikävöin teitä: kovaa haluaisin olla kanssanne seikkailuilla sielläpäin Suomea, mutta luojalle kiitos teidän kanssanne on loppuelämä aikaa. Vaatimattoman vähäisten vuosien aikana olen oppinut, että teihin todella voi nojata ja kuunnella Kaija Koota. Rakkautta rakkautta rakkautta.

Kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja siltä, etten osaa enää, mutta jos jotain alan oppia, niin niitä asioita, joita en esittelytekstissä osannut. Tämän jälkeen lupaan yrittää kertoa hetkistä tarkemmin, niin kuin kerroin vielä vähän aikaa sitten.