joukkuelajeja

Silloin tällöin mietin sielunkumppanuutta.

Se on ehkä huono sana, mutta en ole keksinyt parempaakaan. Sielu ja kumppanuus ovat aika painavia sanoja: en tarkoita sitä, minkä jotkut löytävät yhdestä ainoasta ihmisestä. Puhun siitä, minkä voi nähdä ilmassa ja tuntea lämpönä kasvoilla ja sydämen ympärillä hetken aikaa. Ihminen (tai joukko) voi olla aivan uusi ja ohimenevä tai koko elämän takaa, heidät voi kohdata kirjepaperilla tai jalkakäytävällä, eikä sillä oikeastaan ole merkitystä. Tietenkin harvojen ihmisten kanssa on perillä vuodesta toiseen, ja hetkiä on paljon. Puhun sellaisesta, kun kuuntelee vain ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi päästä varpaisiin samaa toisen kanssa. Että tämä ihminen tässä tietää, sitä on vaikea pukea kirjaimiin. Tuntuu kuin sydän laajenisi äärimmilleen, hengästyttävää. Usein niissä minuuteissa pystyy katsomaan kohtausta ulkopuolelta: tässä. Ja vaikka ne olisivat vain yhdet aamuyössä haihtuvat paljaat sanat, kaikista jää jälkiä.

Ihmiseksi, jonka koti on siinä (kaikille yhteisessä?) tunteessa että kukaan ei ymmärrä kokonaan, jälkiä on oikeastaan kiitettävän pituinen jono. Aikaa sitten niitä jäi eniten sellaisista viikonlopuista ja viikoista, kesäleireistä ja retkistä, joissa puhuminen ja oleminen alkoivat ja loppuivat nollasta sataan. Jäin kiinni niihin ja surin, kun kohtaamiset karkasivat kerralla ulottumattomiin. Myöhemmin olen havahtunut siihen, kuinka rivit ovat harventuneet ja samalla menettämisen kauhua on ehkä vähän vähemmän. Lomat loppuvat, tanssilattian valot sammuvat ja junat saapuvat laituriin, mutta niiden kanssa jotka ovat my people ei siskonpetejä oikeastaan tarvi pedatakaan.