melkein niin kauan kun muistan äiti on puhunut siitä, miten pidän sisälläni asioita. ehkä olin havukka-ahon ajattelija samalla kun höpötin aina enemmän kuin hiihdin. ja kun olin kiukkuinen tai surullinen, toiset saivat vain arvailla mitä päässäni liikkuu. se on totta ja olen varmaankin kasvanut siihen, vaikka en tiedäkään mistä olen oppinut sellaista. olen rakentanut itseni ehkä erityisesti siitä palikasta, että joukossa olen vaiti, olen ja ajattelen, joskus suren sitä etten avaa ääntäni ja samalla mietin kevyesti ettei äänekäs yleisö ansaitse sitä. kuuntelen kun puhuvat päät tiputtavat sanojaan toistensa päälle ja luovun lopuistakin puheenvuoroista, vaikka syyllistyn samaan epäilemättä itsekin. monta kertaa muiden seurassa katson itseäni verhon läpi ja vastustan kiusausta lipsauttaa jotain, jonka kuvittelen shokeeraavan mutta joka on oikeasti aivan tavallista monille. ette tiedä musta paljoakaan mutta hei, olin joskus sairaana ja siksi en enää osaa katsoa silmiin vaan revin jatkuvasti paloja irti itsestäni. oon nähnyt sellaisia paikkoja joista en oikein koskaan kerro kenellekään. rintalastan alla on kirjeitä ihmisille asioista joita en oo uskaltanut ottaa esille. joskus käykin niin että lipsautan ja sitten mietin kauan aikaa että nyt menin liian pitkälle, ei tällaisia asioita kuulu jakaa tällaisissa tilanteissa. en osaa täyttää lyhyttä hetkeä metrossa tai kahvihuoneessa iloisilla, painottomilla asioilla, mutta puhun mielelläni sopimattoman syvistä asioista toisella tapaamisella. hetkittäin halu puhua suoraan menee johtoon ja kerron miltä tuntuu ja sitten näen sen kasvoiltasi: en tilannut tätä, vähempi olisi riittänyt, voisitko olla sopivasti välinpitämätön niin kuin useimmat olemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti