luin eilen kirjaa, joka kertoi sormenpään tarkkuudella, miltä pianon soittaminen tuntuu. luin ja pysäytin itseni ja hengitykseni ja lämmin vesi alkoi ryöpytä silmien takaa. hetken ehdin miettiä, onko tämä valelma jostain aiemmasta elämästä. tuo on minä. MINÄ oikeastaan kaikkein suurimmalla fontilla kirjoitettuna. kuin joku kolmas aivopuolisko, josta liiketunnistimella toimivat valot ovat olleet sammuksissa. olin unohtanut sen. miten?
tänään avasin kovalevyltä hylätyn artikkelin kansiot ja löysin nimeni lehdestä. kolmen kuukauden jälkeen hyppäsin veteen jossa yritän uin tutkijan räpylät jalassani. olin unohtanut senkin. miten?
tein huomenna ammatinvalintatestejä ja osasin ennustaa tulokset. sitä sun tätä.
pidin valmennettavana olemisesta, koulutettavaksi asettautumisesta, siitä kun joku muovailee minua ulkopuolelta. seisoo selkäni takana ja painaa hartiani alas. näyttää edeltä ja antaa vastauslausekkeen pään. kertoo miten asiat ovat tai oikeastaan miten minun kuuluu rakentaa se kuuluisa oma tulkinta (älä katsele kenen tahansa videoita youtubesta). en ikinä oppinut vapaata säestystä tai juuri korvakuuloakaan ja kun sain ykkösluokan opettajalta sävellyslehtiön en osannut täyttää sitä.
pidin arvosanoista, numeroista, pistemääristä, oikein- ja väärin-merkeistä, aukkotehtävistä, monivalintakysymyksistä (pidinkö?), pidin ainakin siitä kun koetulokset kerrottiin ja inhosin sitä kun niitä kommentoitiin. rakastin kirjoitusvirheiden korjaamista ja rakastin ulkoa opeteltavia loruja. kaikki oli helppoa niin kauan kun sai noudattaa sääntöjä. melodiadiktaateista en osannut yhtäkään kun ei kukaan kertonut minne sävelet ovat menossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti