Katson lasin takaa. Katson ovisilmästä, katson mikroskoopin läpi, katson lentokoneen ikkunasta, katson metroaseman vartijakopin peililasien uumenista, katson valvontakameran kuvasta ja tv-ruudusta. Katson nukkekodin ikkunasta.
Olen fossiili, kivettymä, koppakuoriainen joka on aikojen alussa kiinnitetty alustaan ja pysyy siinä kausien lipuessa ohitse. Olen fermentoitu kaali lasipurkissa, olen etikkaliemessä. Olen sama kuin sata vuotta sitten. Olen kiinni kärpäspaperissa ja kävelen betoniauto edessäni niin että jalat jäävät juoksuhiekkaan. Olen kahden tuulikaapin välissä toimistokompleksissa jonka ovet ovat jo lukossa mutta valot eivät koskaan sammu.
Havahdun yöllä, näen valtavia unia (tuntuvat todemmalta kuin tämä), vyöryvää mutaa ja vesivalleja, havahdun liikennevaloissa ja peilin edessä. Havahdun unesta ja vaadin alitajuntaani tilille, olen kyllästynyt tuntemaan sen läpikotaisin, havahdun
En saa yhteyttä ääriviivoihini, en sisuksiini, olen niin irrallani että ajatusteni raajat karkaavat yksi kerrallaan ilmapallojen mukana taivaan tuuliin. Katson omiin silmiini eikä siellä ole ketään. Voin vilkuttaa toiselle meistä, ravistella eikä toinen edes räpsäytä silmiään. Odotan vaikka mieluummin tekisin mitä tahansa toista.
Seison keskellä kaikkea ja katson kun hän puhuu minusta läpi, noin vain työntää käden minusta halki paiskaamaan omaasi, niin etten ole olemassa vaikka jalat koskevat samaa lattiaa ja sormenpäät yltäisivät kirjoittamaan haloo kissankokoisilla kirjaimilla hänen otsaansa. Hetkeksi hän pyyhkii minut maailmasta jonnekin muualle niin miten leivänmurut pyyhitään pöydän laidalta lattialle.
Olen avohaava, tulehtunut, toisinaan umpeutumassa ja revin itse auki aina uudelleen. Revin itseni auki ja siellä on se mitä kaskenpoltosta jää jäljelle. Kun syöksyy pyörän selästä ja polven alle palaa punainen kraatteri. Se verestää ja kuplii. Joku kohentaa hiillosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti